Giacomo Meyerbeerin maine kannattaa palauttaa, sillä hänen oopperoissaan on musiikillista rikkautta ja ajankohtaista draamaa. Mutta mitä tehdä niiden visuaalisille spektaakkeleille ja baleteille? Siihen ei Berliinin uudessa Hugenot-produktiossa löydetty vastausta.
Grand opéra oli 1800-luvun Pariisissa paitsi massojen viihdykettä, myös polttavaa politiikkaa. Lajin kaksi menestyksekkäintä teosta, Jacques Fromental Halévyn Juutalaisnainen (kts. arvio Münchenin tuotannosta Rondo 9/2016) ja Giacomo Meyerbeerin Hugenotit käsittelevät molemmat uskontokuntien välistä vihanpitoa.
Jälkimmäinen huipentuu Pärttylinyön verilöylyyn, jossa katoliset tappoivat vuonna 1571 yli 30 000 protestanttia. Ranskan kuningashuone – erityisesti Kaarle XI:n äiti Katariina de Medici – oli tiettävästi sekaantunut hankkeeseen, minkä myös Meyerbeer ja libretisti Eugéne Scribe halusivat tuoda oopperassaan esiin. Se lisäsi poliittista tulenarkuutta.
Historialliseen draamaan sekoittui Romeo ja Julia -tarina protestantti Raoulin ja katolisen Valentinen rakkaudesta sekä – yllättävää kyllä – operettimaista ilottelua. Pari ensimmäistä näytöstä ovat täynnä opéra comiquen ironiaa, vaudevillen flirttailua ja Rossini-tyyppistä taiturilaulua. Kolmannen näytöksen jälkeen suunta kääntyy jyrkästi kohti synkempää.
Kuorojen mahtavuudessa, soitinväreissä ja Jumala ompi linnamme -koraalin käytössä oopperan ydinaiheena Hugenotit viittaa selvästi Wagnerin Tannhäuseriin. Niin paljon kuin Wagner ranskalaistunutta maanmiestään vihasikin, kyllä häneltä varastaa kelpasi.
Monityylisyys on leimallista muillekin Meyerbeerin teoksille, ja sitä on pidetty joko heppoisena suosion kalasteluna, shakespearemaisena koomisen ja vakavan yhdistelynä tai jopa postmodernina piirteenä. Hugenottien kohdalla teoksen leikkely on muodostunut ongelmalliseksi, sillä lyhennettynä sen eeppinen skaala ei pääse oikeuksiinsa.
Berliinissä tarjolla oli pitkä, viisituntinen versio – voi puhua lähes alkuperäisestä, sillä Meyerbeer muutteli teosta esityksissä itsekin. Pitkäksi aika ei käynyt, vaikka tyhjäkäyntiä olikin mukana. Tiivis draaman ykseys ei vain kuulu tähän lajiin – omana aikanaan osa yleisöstä ilmaantui vasta kolmannen näytöksen balettiin.
Oli kuitenkin ilo kuulla näin paljon uutta musiikkia ja asettautua grandiöösiin mittakaavaan. Ohjaaja David Alden vertaa Hugenotteja Broadway-musikaaliin. Jos Victor Hugon Les Miserables olisi ilmestynyt vähän aiemmin, siinä olisi ollut Meyerbeerille jymyaihe.
Alkupuolella Alden korosti koomis-groteskeja aineksia mutta tiivisti draaman loppua kohti. Hän ei modernisoinut teosta, vaikka yhtymäkohtia nykypäivään olisi riittämiin. Se oli viisasta.
Ahdasmielisyyden, epäluulon ja manipulaation ajattomuus tulee esiin taitavassa yksilöohjauksessa. Katoliset ja protestantit istuvat kirkkomaisessa tilassa kahtena eri ryhmänä, eivätkä kalvinistinen ja nunnamainen tiukkapipoisuus eroa toisistaan yhtään. Kummankin puolen agitaattorit sorkkivat yhteisöä vihapuheineen, kunnes tuli leviää.
Puinen kirkkokehikko kelloineen pysyy lavastuksena koko teoksen ajan. Sääli, etteivät tekijät ottaneet vaarin mahdollisuuksista tehdä visuaalista spektaakkelia. Baletti oli jälleen kerran jätetty pois, vaikka balettimusiikki kuultiinkin. Hovineitien keikistely ja viuhkojen heilutus ei korvannut liikettä. Näyttävä puvustus ankkuroitui jonnekin 1800-luvulle, mutta aikatasot sekoittuivat. Punaisen ristin väkeäkin nähtiin.
Juan Diego Florezin Raoul säilytti vokaalisen sädehtivyytensä läpi pitkän illan, ja korkeat äänet olivat pomminvarmoja. Hurmurielkeet sopivat naiivin nuorukaisen kuvaan, ja loppua kohti romanttinen rakastajakin pääsi esiin. Kiihkomielisyys jäi vähemmälle.
Olesya Golovneva välitti hyvin Valentinen sisäisen prosessiin, kun ylhäisönainen muuttuu rakkauden voimasta uhrautuvaksi ja kääntyy uskossaankin. Samalla alussa hieman väritön ääni sai lisää ulottuvuuksia. Patricia Ciolfi kujerteli kuningatar Margueritana kuin operettiprinsessa, ja virtuoosiset kuviot kimpoilivat lennokkaan keveinä.
Kiinnostavimpia runsaasta hahmogalleriasta on Ante Jurkunican esittämä Marcel, fanaattinen protestantti ja Raoulin henkinen kaitsija, josta löytyi synkeän agitaattorin lisäksi myös inhimillisiä, jopa letkeitä puolia. Marc Barrandin esittämän Neversin kreivin ympärillä pyörivät katoliset huvittivat ensin pöyhkeydellään, mutta takaa paljastui terroristeja.
Esityksen suurin voimanlähde oli Deutsche Operin vahvistettu kuoro, joka lauloi huumaavasti ja osasi myös näytellä. Kapellimestari Michele Mariotti käsitteli musiikin eri tyyliaineksia pieteetillä eikö antanut paatoksen jyrätä. Viola d’amoren ja bassoklarinetin tärkeät osuudet olivat esimerkkejä Meyerbeerin hienosta orkesterinkäytöstä.
Harri Kuusisaari, Berliini
