Milanon La Scala on päässyt takaisin italialaisille juurilleen Riccardo Chaillyn aloitettua ylikapellimestarina. Rondon lukijamatkalaiset saivat todistaa Verdi-perinteen voimaa.
Muutamilla italialaisilla oopperataloilla on vielä pidemmät perinteet kuin Milanon La Scalalla, mutta missään ne eivät henkilöidy yhtä väkevästi säveltäjiin, laulajiin ja kapellimestareihin. Verdi-pyhättönä La Scala sai jo melkein sakraalia ilmettä Riccardo Mutin pitkällä johtajakaudella 1986–2005, jolloin maestro valvoi pikkutarkasti partituurien kirjainta.
Mutin ja Scalan suhde loppui dramaattiseen välirikkoon, ja loukkaantunut maestro palasi taloon vasta tämän vuoden tammikuussa johtaen Chicago Symphony Orchestraa. Välissä hätiin tuli Daniel Barenboim, joka toi paljon Wagneria ja muita yhteistuotantoja toisen talonsa, Berliinin valtionoopperan, kanssa. Monipuolisuus on hyväksi, mutta monet milanolaiset kokivat, että La Scala on menettänyt identiteettinsä.
Kriitikot narisivat myös, kun intendentiksi 2014 nimitetty itävaltalainen Alexander Pereira toi tullessaan tuotantoja entisistä työpaikoistaan Salzburgin festivaaleilta ja Zürichin oopperasta. Ne ovat kuitenkin osoittautuneet hyviksi, ja Pereira on myös taitava rahankerääjä, mikä on välttämätön taito Italian julkisten taidetukien tiputtua minimiin.
Italialainen identiteetti sai lisävahvistusta Milanon oman pojan Riccardo Chaillyn aloittaessa musiikillisena johtajana tämän vuoden alussa. Leipzigin Gewandhausorchesterille hänen menettämisensä oli takaisku, mutta Chailly ei voinut vastustaa tilaisuutta – juuri Scalassa hän aloitti uransa 1980 Claudio Abbadon assistenttina, ja siteitä löytyy hänen suvultaankin.
Riccardo Chailly toi virallisen Scala-kautensa aluksi (hän on ollut talossa jo yli vuoden) esiin harvoin esitetyn alkuperäisversion Puccinin Madama Butterflysta. Jatkossa Scala palauttaa Rossinia, Donizettia ja Belliniä takaisin ohjelmistoon – kumma kyllä, niitä ei ole kovin paljoa viime vuosina nähty – ja muistaa myös barokkia (mm. Händelin Tamerlano) ja italialaista uutta oopperaa (mm. Scirrianon Ti vedo, ti sento, mi pedro).
Italialaisten laulajien paluu
Rondo helmikuisen lukijamatkan ohjelmistossa olleet Verdi-oopperat Don Carlo ja Falstaff ovat molemmat Pereiran Salzburgin-tuomisia, mutta etenkin edellinen, Peter Steinin ohjaus, istui kuin nakutettu Scalan perinteeseen. Perinteisenä mutta psykologisesti rikkaana se toi mieleen Giorgio Stehlerin ohjaukset, jotka ovat talon kruununjalokiviä.
Don Carlon esitys osoitti myös vääriksi väitteet siitä, ettei Italiasta enää tulisi hyviä laulajia.
Francesco Meliä nostetaan jo Pavarottin valtaistuimelle bel canto -tenorina, ja debyyttinsä La Scalan Don Carlona hän hoiti upeasti. Äänessä on peri-italialaista vuolautta ja sointikauneutta. Ensi kesänä Meli laulaa Anna Netrebkon rinnalla Salzburgin uudessa Aidassa. Don Carlossa Elisabettana oli bulgarialainen Krassimia Stoyanova, jonka äänen jalous hiveli korvaa.
Lisää uutta italialaisverta Scalaan toi veronalaisbaritoni Simone Piazzola Rodrigon roolissa. Hän ei ollut mikään kiihkeä vallankumousidealisti vaan pikemmin pohdiskelija ja haaveilija, joka lauloi samettista, pitkää linjaa maukkain värein ja vivahtein.
Italialaiskaartin senioripuolta edusti Ferruccio Furlanetto Filipinä. Äänessä ei ole entistä mehua, mutta piinatun hallitsijan tuskaisaa karaktääriä mestari toi esiin senkin edestä. Näkemässäni esityksessä inkvisiittorina jylisi roolin spesialisteihin kuuluva Eric Halfarson, mutta myös Mika Kares teki helmikuussa tässä roolissa tärkeän Scala-debyyttinsä.
Mariinski-teatterin ykköskaartiin kuuluva Ekaterina Emenchuk oli takuuvarma Eboli, ja korealaismaestro Myung.Whun Chung nostatti partituurista kouraisevia, tummia sävyjä korostaen El Escorialin palatsissa vallitsevaa ahdistunutta tunnelmaa.
Vireät seniorit vauhdissa
Falstaffin ohjaukseensa nuori ja nousu-uraa tekevä italialainen ohjaaja Damiano Michieletto oli ottanut idean läheltä. Tapahtumat sijoittuvat Casa Verdiin, Milanon Piazza Buonarrotilla sijaitsevaan muusikoiden vanhainkotiin. Se rakennettiin 1899 Verdin aloitteesta, ja sen kappeliin säveltäjä vaimoineen on haudattu.
Idea oli hyvä. Ooppera sijoittuu Casan salonkiin, jossa vanhukset laahustelevat, joku on pyörätuolissa. Joku pelaa korttia, selaa vanhoja albumeja, soittaa Verdin melodioita flyygelillä. Uran nostalgiset muistot sekoittuvat kitkerään ja aristokratian rappiota henkivään nykypäivään.
Yksi rapistumistaan hyväksymätön vanha baritoni löhöää sohvalla ja alkaa muistella uraansa Falstaffina. Hänen vikittelynsä kohteet ilmestyvät unessa ikkunoista. Kaikki keskittyy sohvan ympärille, ja lopun metsäkohtauksessa salongista tulee kasvihuone. Viettelijä saa palkkansa makaaberisti: hänen haudataan sohvaansa lapioimalla multaa päälle.
Uni ja todellisuus ja eri aikatasot lomittuvat Michieletton ohjauksessa paikoin vähän sekavasti – varsinkin vauhdikkaammissa joukkokohtauksissa. Nannettan ja Fentonin rakkaustarinakin voisi olla kahden vanhuksen välinen, muisteltuna 50 vuoden päästä. Äreä Ford-isä ei oikein sovi tähän kuvioon. Muitakin aukkoja ohjaajan konseptiin on jäänyt.
Pidin silti melankolisesta lähestymistavasta, jota korosti Zubin Mehtan melkein kamarimusiikillisen hellä musiikinjohto. Ambogio Maestri teki nimiroolin kerrankin linjakkaasti laulaen, ei buffomaisesti resitoiden, ja vanhuksen yritys tarrautua epätoivoisesti nuoruuden hekumaan sai ohjausideasta lisää koskettavuutta.
Harri Kuusisaari, Milano
