Renessanssimusiikin festivaali Aurore on kolmessa vuodessa muovautunut komeaksi vanhan musiikin tapahtumaksi, joka avaa yleisölle kutsuvan musiikillisen aarrelippaan ja todistaa, että renessanssimusiikki on viimein Suomessakin vakiintumassa omaksi ammattimaiseksi vanhan musiikin lajikseen. Kootessaan Suomen eturivin renessanssitekijät Paavalinkirkkoon festivaali toimii nousevan alan kaivattuna kotimaisena mittarina ja näyteikkunana. Itse konserttien lisäksi festivaalin runsaat verkkosivut, taiteilijatapaamiset ja käsiohjelma uhkuvat oivallista tietoa renessanssin kulttuurista ja sen esittämisestä. Tänäkin vuonna kattaus oli monimuotoinen renessanssipolyfonian juurista varhaisbarokin alkuun, ja suurten säveltäjänimien Dufayn, Josquinin ja Gesualdon ympärille kerätyt ohjelmat valottivat ajan kulttuurielämää: vaikutteiden leviämistä kosmopoliittien välityksellä, oppi-isien ja ihailijoiden välistä suhdetta, muoteja ja taiteen kehitystä. Sonus Borealis -yhtyeen vierailukonsertti osoitti, miten Suomessakin soitettiin 1600-luvulla Keski-Euroopasta kulkeutunutta musiikkia.
Päätöskonsertti kiertyi Josquin Desprez’n valovoimaisen hahmon ympärille. Kirjapainotaidon myötä räjähtänyt nuottibisnes siivitti Josquinin kohoamisen Euroopan tärkeimmäksi säveltäjäksi, jonka sävelmät seikkailivat erilaisissa sovituksissa ja jonka nimiin sävellettiin musiikkia paremman myynnin toivossa. Desprez vakiinnutti renessanssin hittituotteen, täyteläisenä virtaavan vokaalipolyfonian.
Vuonna 2014 perustettu, maalliseen musiikkiin erikoistunut The Cipriano Project (Hanna Järveläinen, Jarno Lehtola, Mats Lillhannus, Jussi Lehtipuu) edustaa suomalaisen renessanssitekemisen tuoreinta kärkeä. Josquin-konsertin kohokohtana olivat yhtyeen esittämät frottolat, jotka olivat 1400–1500-luvun vaihteen Italiassa suosittuja epämuodollisia lauluja. Suomessa lajityypin kuuleminen on erikoistapaus. Vapaamuotoiset ja eloisat säkeistölaulut tarjoavat esittäjille lukemattomia tulkintavaihtoehtoja, ja The Cipriano Project oli luutisti Mikko Ikäheimon kanssa luonut lauluista pirteät sovitukset, joissa kohtasivat rento esiintyminen, virtaviivainen äänenkäyttö ja ihastuttava italialaisella runoudella nautiskelu.
Myös kirkkomusiikkia yhtye lauloi taidokkaasti piirtäen imitoivat sävelkulut selkeästi, joskus maneerisestikin esiin. Sopraanon, kahden korkean tenorin ja baritonin sointimaailma jäljittelee renessanssin alkuperäistä, nykyistä matalampaa ja tiiviimpää satsi-ideaa, joka poikkeaa selvästi modernista SATB-standardista. Hengellinen ohjelmisto ei kuitenkaan sunnuntain esityksen perusteella ollut The Cipriano Projectin ominta maaperää. Frottoloissa vapautuneesti kujeillut Hanna järveläinen ei luottanut ääneensä kirkkopolyfoniassa, ja ylä-äänen legatolinja jäi hyvin ohueksi.
Vaikka laulumusiikki oli luonnollisesti konsertin pääosassa, soittimet olivat ilahduttavasti läsnä. Roudaustaukoja säestivät Ikäheimon (luuttu), Petros Paukkusen (urut) ja Ilpo Laspaksen (regaaliurut) välisoitot, ja laulumusiikin instrumentaalisovitukset niin luutulla kuin urkujen ja puhaltimien yhtyeillä todistivat musiikin kulkeutumisen prosesseista. Kun Raivo Tarum (sinkki), Valter Jürgenson (renessanssipasuuna) jaPetri Arvo (dulzian) täydensivät Paavalinkirkon katedraalimaisessa akustiikassa ylellisesti paisuvaa vokaalipolyfoniaa, lauluäänet saivat maagisen sädekehän. Helppoa ei kompleksin moniäänisyyden esittäminen soittimien kanssa ole, mikä kuului esityksissä. Ilman soittimia laulaessaan Kari Turusen johtama 9-henkinen Ensemble Petraloysio sen sijaan täytti kirkon loisteliaasti tasapainoitetulla ja kiinteällä polyfoniavuolla.
Auli Särkiö
Aurore-renessanssimusiikkijuhlat Paavalinkirkossa 21.–24.1.
Päätöskonsertti ”Diiva Josquin” 24.1. klo 16
