Arvio: Kaikkien aikojen musiikkia. Helena Juntunen, sopraano. Suomalainen barokkiorkesteri, UMO Helsinki Jazz Orchestra, Avanti!. Kirmo Lintinen, René Bosc, kapellimestarit.
”Kolme valtionosuusorkesteria meni baar…anteeksi, Musiikkitaloon”, voisi alkaa jokin säveltaideaiheinen, tuttua muotoa uudelleen soveltava vitsi. Lähtötilanne kuitenkin oli totisinta totta eilen, kun kamariorkesteri Avanti!, UMO Helsinki Jazz Orchestra sekä Suomalainen Barokkiorkesteri jakoivat Musiikkitalon lavan Helsingissä sekä peräkkäin – liimanaan sopraanosolisti Helena Juntunen – että lopuksi myös yhtä aikaa. Musiikkitalon järjestämässä AUF-sarjassa vuoroteltuaan oli vain luonnollista, että orkesterit tulivat myös samaan konserttiin, ja runsas yleisömäärä viesti konseptin kiinnostuksesta.
Jo aluksi kuultiin kaikkia orkestereita yhdistänyt Franco Donatonin Concertino nro 2. Vuonna 1993 viidelle syntetisaattorille sävelletty teos kumarsi konserttoperinteelle, mutta tunnelmaltaan istui enemmän kamarimusiikkiin. Oskillaattorien ja suodattimien prosessiketjujen tarjoamista laajoista äänimaailmojen mahdollisuuksista huolimatta Kirmo Lintinen, Seppo Kantonen, Petteri Pitko, Kirill Kozlovski ja Emil Holmström pelasivat suhteellisen selkeillä saundeilla. Ne erosivat toisistaan yllättävän vähän, mutta tarpeeksi luodakseen vääristyneen kiertävän kaiun tunnelman viiden soittajan ringissä, jossa oli samaan aikaan sekä jotain nörttiä että jotain coolia. Concertinon loppupuoli oli minimaalisempaa alkua aggressiivisempi ja arvaamattomampi, sisältäen myös mehukkaita yhdistelmävärejä.
FiBO jatkoi tästä suoraan konserttomestari Antonio Vivaldiin, jonka Dorilla in Tempe -alkusoitto oli orkesterin ydinosaamista: barokki-instrumenttien ominaissointi on samaan aikaan sekä villaisempi että karheampi. Alkusoiton loppu lainasi hämmentävästi Kevättä säveltäjän Vuodenajoista, samalla kun Juntunen saapui ensimmäiselle soolo-osuudelleen. Vivaldin nimissä pitkään olleen, mutta uudemman tiedon mukaan Geminiano Giacomellin säveltämän Sposa son disprezzata -aarian säkeet kertoivat karua tarinaa, joissa mies on yksi ryökäle, mutta tätä rakastava naiskertoja ei tohdi hänen luotaan lähteä. Tämä viesti tosin jäi epäselväksi, kenties penkkirivistä riippuen, sillä (oikealle alapermannolle) Juntusen muuten hyvin soivien fraasien kevennetyt osat hukkuivat FiBOn alle, ja loput samoin olivat jokseenkin nielaistuja. Kamarimusiikillisemmassa asetelmassa tätä balanssiongelmaa tuskin olisi samalla tavalla ollut.
Avanti! tarjoili konsertin kenties parhaan palasen, Unsuk Chinin Puzzles and Games -sarjan säveltäjän Liisa ihmemaassa -oopperan osista. Lewis Carrollin rikas ja villi, vain pintapuolisesti lapsenomainen kielellä leikittely yhdistettynä Chinin monipuoliseen palettiin oli humoristista, kieroa ja psykedeelistäkin fantasiaa, mutta silti vailla latteita kliseitä; hieman samaan tapaan kuin Avantin viime syksyinen Frankenstein!!-konsertti tai Kaartin ja Iisakkilan tutkielma absurdista. Solistin kuuluvuusongelma oli kadonnut, ja Juntusen heittäytyminen hulluutta viistäviin rooleihin runosta toiseen oli mitä mainiointa. Twinkle, twinkle little starin dadailu ja Speak roughly to your little boyn lyömäsoitinrymistely saivat kaipaamaan lisää; toivottavasti koko ooppera kuullaan vielä Suomessa, mikäli se on yhtä tummasävyisen vinkeä.
Ottaen huomioon UMOn monipuolisuuden ja kokeilunhalun big band -maailmassa, olivat sen ohjelmavalinnat lauantain konsertissa melkoisen laimeita. Barokin muotorakenteisiin hieno viittaus oli valita ensimmäiseksi numeroksi jazzin muodoista tunnetuin eli blues: säveltäjäsuuruuksien Duke Ellingtonin ja Billy Strayhornin Such Sweet Thunder, joka avaa heidän samannimisen Shakespeare-aiheisen sarjansa. Kappale päättyi valitettavan lyhyeen, sillä sen tutkimusta muodon harmonisiin variaatioihin olisi voinut kuunnella vielä pidempäänkin. Juntuselta oli rohkea veto tulla solistiksi Lintisen sovittamiin jazz-standardeihin Polkadots and Moonbeams sekä Stormy Weather. Tavanomaiseen klassiseen laulajaan nähden Juntusella olikin aika hyviä ulottuvuuksia jazzin äänenmuodostuksen ja efektointien puolella, mutta se olennaisin ero kuului selkeästi: rytmiikka. Melodian rytminen variointi, etenkin kolmimuunteisuuden ja synkopoinnin osalta, sekä ajallisen takakenon kaltaiset hienovaraiset ajoituksen osa-alueet loistivat poissaolollaan. Näihin olennaisesti liittyvissä fraseerauksessa ja aksentoinnissa oli myös vielä matkaa tyylinmukaisuuteen. UMOn osuus jäi siis tällä kertaa hieman viihdegaala-tasolle; Kasperi Sarikoskelle tosin hatunnosto hyvästä pasuunasoolosta.
Väliajan jälkeen orkesterit yhdistivät voimansa John Adamsin post-minimalistiseen Fearful Symmetriesiin, jonka taustalle oli kapellimestarin René Boscin veli Jérôme Bosc leikannut Buster Keatonin mykkäfilmeistä montaasin kuin lähes puolituntisen musiikkivideon konsanaan. Nimenomaan Keaton-aiheen valinta olisi kaivannut taiteellisia perusteita, sillä lopputulos vaikutti vauhdikkuudestaan huolimatta aika ”helpolta” valinnalta. Useita elokuvia yhdistelevä montaasi tuntui välillä haluavan luoda yhtenäistä juonta ja välillä olla moisesta erillään, mikä synnytti limboisan, ristiriitaisen lopputuloksen, vaikka Keatonin uraauurtavaa näyttelijäntyötä oli ilo katsoa moisena tilkkutäkkinäkin. Video vei kuitenkin myös huomiota Adamsin musiikilta, jonka yhteisorkesteri sai soimaan hyvällä ammattitaidolla. Konsertin jälkimaku oli ydinosaamisista huolimatta hieman sekava ja ohjelmistosuunnittelulliselta laadultaan epätasainen, mutta itse konsepti oli sen verran loistava, että toivottavasti kyseessä oli vain eräänlainen alkukankeus ja AUF-yhteiskonsertteja nähtäisiin vielä lisää mitä monenlaisimmin yhdistelmin.
Santeri Kaipiainen
