Arvio: Radion sinfoniaorkesteri 4.9.2019 Musiikkitalossa. Hannu Lintu, kapellimestari, Martin Grubinger, lyömäsoittimet. Farrenc, Say, Berlioz.
Juhlaviikkojen Schumannin Faustin jälkeen käynnisti Radion sinfoniaorkesteri varsinaisen kautensa Hannu Linnun johdolla ajallis-maantieteellisellä ABA-muodolla. 1800-luvun ranskalainen varhaisromantiikka kehysti turkkilaissäveltäjä Fazıl Sayn keväällä kantaesityksensä saanutta konserttoa lyömäsoittimille ja orkesterille. Solistiksi saapui kantaesityksessäkin soittanut itävaltalainen Martin Grubinger. Sayn konsertto, samoin kuin illan päättänyt Hector Berlioz’n Fantastinen sinfonia, ovat RSO:n viemisiä syyskuun lopun Keski-Euroopan kiertueelle. Ennen konserttia esiteltiin myös Kaija Saariahon säveltämä Musiikkitalon uusi, pyörteilevän mystinen sisäänkutsu.
Ranskalainen pianisti-säveltäjä Louise Farrenc (1804–1875) onnistui luomaan häkellyttävän uran suhteessa siihen roolien kapeuteen, joka naisille oli 1800-luvulla varattu julkisessa ja yksityisemmässäkin elämässä. Konserttipianistina ja Pariisin konservatorion pianonsoiton professorina toiminut Farrenc sukelsi sävellyksissään myös tuolloin Ranskassa harvinaisempiin muotoihin, kuten sinfonioihin.
Farrencin kolmissakymmenissä säveltämä Alkusoitto nro 2 henki tyyliltään vielä voimakkaasti myöhäistä wieniläisklassismia, eikä lähtenyt tekemään niin rohkeita irtiottoja tyyliperinteistä kuin vaikkapa juuri Fantastinen sinfonia tai kuuluisat saksalaiset aikalaisromantikot. Alkusoitto oli perinteistä, harmonisesti ja orkestraalisesti toimivaa, hieman sonaattimuodon tunnelmaan vihjailevaa tavaraa, muttei sävellyksellisesti sisältänyt mitään poikkeuksellisen mieleenpainuvaa tai kulmakarvoja nostattavaa. Linnun tulkinta oli optimistinen ja kevyen riemuitseva.
Sayn konserttoa varten oli eteen tuotu aimo kattaus lyömäsoittimia, ennen kaikkea sävelkorkeudellisia. Grubinger aloitti pienimmästä päästä eli waterphonesta, jota hän soitti jousella sekä hangaten että naputtaen, siirtyen vailla kenraalipaussia rototomien ja patarumpujen pariin. Selkeärytmisestä alkuteemasta orkesteri rakensi vauhdikasta, vaskivoittoista, agenttielokuvat mieleen tuovaa satsia. Grubinger soitti vaivattomalla olemuksella, kuin tanssien tai maalaten, ja timpanien glissandot kovilla kapuloilla loivat harvemmin niistä kuultua kireää kärinää. Myöhemmin osansa saivat myös putkikellot, vibrafoni, marimba ja boobamit. Solistin osaavuudesta ei ole pahaa sanottavaa.
Konserton juju vaikutti perustuvan nimenomaan lyömäsoitinosuuden taiturillisuuteen ja sointiväriin, sillä Say käytti polyfoniaa ja kontrapunktia valitettavan ohuesti varsinkin orkesterin koon tarjoamiin mahdollisuuksiin nähden, ja 2000-luvun kappaleeksi kuljettiin myös harmonisesti turvallisilla, toisinaan banaaleillakin vesillä – ei paljoakaan mitään, mitä vaikkapa Bartók ei olisi jo aikanaan tehnyt. Turkkilaisen kansanmusiikin elementit toivat kiintoisaa lisäripausta, mutta Say kuitenkin vaikutti haluavan pelailla ennen kaikkea eurooppalaisen tradition lähtökohdista käsin. Yhdistelmässä olisi ollut potentiaalia kiintoisampiinkin mahdollisuuksiin. Usein liikuttiin yhdellä modaalisella pinnalla ees taas, ja ideat olivat harvoin ristiinkudottuja yli taitteiden, jolloin tulos oli hieman makkarapötköinen: vaikka ottaisit yhden wurstin pois ja solmisit seuraavaan, kukaan ei huomaisi mitään puuttuvan. Draaman kannalta tarpeellisia pitkiä jännityksiä ja purkauksia ei oikein ollut. Voihan konsertosta tulla virtuoosinumero ja keskikokoisten orkesterien yleisöhitti, mutta lopputulos oli sävellyksellisesti harmillisen tylsä ja yksiulotteinen. Linnun ja RSO:n työ oli rutiinia vailla erityisempää intohimoa.
Onneksi Berlioz tuli ja pelasti. Vuonna 1830 kantaesityksensä saanut Fantastinen sinfonia on nimestään huolimatta enemmän sävelruno – ”kohtaus erään taiteilijan elämästä viidessä osassa” – ja nimenomaan etenkin loppupuolensa mielikuvituksellisuudessa aikaansa edellä. Jo ensiosan (Unelmia – Intohimoja) alkutahdit paljastavat vallitsevan teeman: onnelliset odotukset purkautuvat mollisointuun. Taiteilija ihastuu kuin salamaniskusta, jota purskahtelevat orkesteri-iskut ja matalien jousten sykähdykset korostavat kekseliäästi. Rakkaus osoittautuu kuitenkin epäonniseksi viimeistään toisen osan tanssiaisten jälkeen, ja kolmannen osan yksinäinen kävelyretki maaseudulla mielen lepuuttamiseksi tuo pintaan ahdistavia, tuskaisia ja epätoivoisia ajatuksia (kuten kuka tahansa sydänsuruissa vaeltamaan lähtenyt tietää). Lintu rakensi tarinallisuutta ja tunteikkuutta uskottavasti, ja RSO:n puhaltajat pääsivät runsaissa soolopaikoissa näyttämään leijonankyntensä.
Jo maalaismaiseman säestyksetön oboen ja englannintorven vuoropuhelu oli ajalleen epätavallinen ratkaisu, ja sitä vielä enemmän olivat patarumpujen kaukaista ukkosta seuranneet viimeiset osat. Marssi mestauslavalle oli mahtipontisuuden ja surutunnelman kiero ristisiitos, jossa ”kertoja” näki oopiumharhoissaan oman teloituksensa. Tätä seurasi kiihkeän groteski noitasapatti yhdistettynä katolisen sielunmessun Dies irae –melodiaan – ja näky ihastuksesta noidaksi muuttuneena. Psykologinen näkökulma pakkomielteiseen rakkauteen ja sen alitajuiseen käsittelyyn oli Berlioz’lla huimaava, ja Musiikkitalossa siitä onnistuttiin rakentamaan upea, verevä draama.
Santeri Kaipiainen
