Arvio: Musica nova Helsinki, Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 10.3.2023. Anna-Maria Helsing, kapellimestari, Tuuli Lindeberg, sopraano. Coll, Iannotta, Yamane, Thurídur Jónsdóttir, Haapamäki (ke.).
Taidemusiikin festivaalien taiteellisen johtajan panos itse ohjelman toteuttamiseen vaihtelee suuresti: jotkut heistä konsertoivat itsekin lähes joka festivaalipäivänä, kun taas toiset pitäytyvät tuomasta omaa soittajan tai säveltäjän rooliaan ohjelmaan. Sopraano Tuuli Lindeberg päätti ensimmäisessä suunnittelemassaan Musica novassa astua lavalle kerran – joten miksei sen kerran antaisi olla varsinainen tour de force?
Sampo Haapamäen kantaesityksensä saanut Yleisradion tilausteos, orkesterilaulusarja Homo sapiens, oli oikeastaan kolmiosainen konsertto sopraanolle ja orkesterille, aina (Lindebergin kirjoittamaa) kadenssia myöten. Sen avausosa Synny! oli itse asiassa saanut kantaesityksensä jo 2020, jolloin kirjoitin teoksesta seuraavasti: ”[Lindebergin] teatraalista heittäytymiskykyä ja uuden musiikin tuntemusta Haapamäki oli rikkaasti hyödyntänyt solistiosuudessa. Harri Nordellin lyhyt, monitulkintainen runo sai Lindebergiltä intensiivisen, lähes psykoottisen levottoman tulkinnan, hieman Ligetin Le Grand Macabren tapaan.”
Nyt toisella kertaa kiinnittyi huomio runon lyhyyden mukanaan tuomaan sanojen toistelun änkytyksenomaisuuteen, mutta myös painotusten ja leikkausten varioinnin mukanaan tuomiin sanaleikkeihin. Haapamäen sävelkieli oli nopeasti tunnistettavissa: siinä oli paljon samaa dynaamista, purskahtelevaa maksimalistista toimintaa kuin hänen useissa aiemmissa teoksissaan.
Haapamäen omaan, hiukkasfysiikkaa ja eläimen elinkaarta yhdistelevään tekstiin sävelletty keskiosa oli rakenteeltaan helpommin hahmotettavissa, osin kenties pidemmän tekstin mahdollistamana. Päätösosa Rakkautemme ei tarjonnut vapahdusta, vaan Ville Hytösen teksti oli groteskiudessaan kuin makaaberia ja pessimististä 1900-luvun tekno-Baudelairea, jota Haapamäen musiikki tuki kuin Lindbergin Kraftin perillinen.
Tuuli Lindebergiltä löytyy laajan tekniikan ja nykymusiikin omaksumistaidon ohella sellainen näyttelijänomainen rooliin heittäytyminen laulussaan, johon pääsee vain harva – lieneekö kukaan muu – maamme klassisista laulajista. Hurjan karismaattinen, ilmeikäs ja kehollinen tulkinta kirvoitti illan suurimmat aplodit, ja se oli ehdottoman ansaittua.
Francisco Coll oli vasta 19-vuotias, kun hänen läpimurtoteoksensa, illan avannut Aqua cinerea (2004) valmistui; nuoreen ikään nähden kyseessä on tekniikaltaan ja orkestraatioltaan huomattavan kypsä teos, vaikkakin uusekspressionismissaan myös konsertin muihin teoksiin verrattuna perinteisempi. Tuhkaista vettä tarkoittava nimi luo kahdella elementillään vastakkainasettelun tunnelman: jo alun jousivetoisten notkeiden, diatonisten intervallikokoelmien kanssa risteävät riitasointuisammat elementit ja paisutukset, jotka lopulta purkautuvat sävelrunolliseksi uhkan tai tragedian tunnuksi. Miksi vedessä on tuhkan väri? Onko se viesti katastrofista tai onnettomuudesta? Huippukohtia ei ollut vain yksi, vaan kaksi; välissä oboen, huilun ja englannintorven melodia toi mukanaan tunteen valituslaulusta.
Festivaalin residenssisäveltäjä Clara Iannottan dead wasps in the jam-jar (ii) on jousiorkesteriversio (2016) samannimisestä sooloviuluteoksesta – kappale on myös sovitettu jousikvartetille, ja kaikissa kolmessa versiossa on mukana myös elektroniikkaa. Iannottan erikoisalaa on hälymusiikki, ja edellisen viikon where the dark earth bendsin tavoin oli vaikeaa erottaa, mikä osa äänestä on akustisten soitinten tuottamaa ja mikä ei. Pitkälinjaiset soinnit kuulostivat monesti jopa symbaalien tai muun metallin hitaalta raapimiselta ja styroksinomaiselta narskeelta. Tunnelmassa oli tyynen hellepäivän läkähdyttävyyttä, biojätteen hajua.
Akiko Yamanen Arcade (2020) oli estetiikaltaan illan erottuvin teos: jousien samana (tai samankaltaisena) toistuvan kuvion ylle vieritettiin näennäisen sattumanvaraisesti, kuin samplejen tavoin, erilaisia fanfaareja, jinglejä, rumpukomppeja ja bassoääniä, kuin nimen mukaisen pelihallin hälinässä. 20-minuuttisen kestonsa aikana ei varsinaista kehittelyä kyennyt huomaamaan lainkaan, mikä toi mieleen Erik Satien Vexationsin tai tietyt Morton Feldmanin teokset: ensimmäisen viiden minuutin jälkeen koitti tylsyys. Se lienee ollut tarkoituskin: kuvata viihdekapitalismin passiivista kirjoa ulkopuolisen, ei-osallistuvan tarkkailijan näkökulmasta.
Thurídur Jónsdóttirin Flow and Fusion (2002) oli inspiroitunut säveltäjän kotimaan Islannin tuliperäisistä ilmiöistä. Hitaan, kenttämäisen sointivärikeskeisyytensä vuoksi se sijoittui samaan jatkumoon kuin niin ikään islantilaisten Daníel Bjarnasonin tai Anna Thórvaldsdóttirin tietyt teokset. Thurídurin maisemaa tosin erotti edellä mainituista sen pehmeys, jopa asteen ”klassisempi” olemus, kuin kantaen meta-häivähdyksen Sibeliuksen soinnista. Elektroniikka jäi paikoin kelluttamaan musiikkia, kun varsinainen soitto hiljeni, kuin laava joka jatkaa valumistaan itse tulivuorenpurkauksen jo päätyttyä. Sekä RSO että illan kapellimestari Anna-Maria Helsing ovat erikoistuneita aikamme musiikkiin, ja hoitivatkin tulkitsemisen mainiosti.
Santeri Kaipiainen
