Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 11.9.2019. Susanna Mälkki, kapellimestari, Nelson Freire, piano. Berlioz, Beethoven, Wennäkoski (ke.), Schumann.
Vaikka italialaisia säveltäjiä ei tällä kertaa ohjelmistoon oltu ripoteltu, oli Helsingin kaupungiorkesterin kausiteema läsnä myös keskiviikkoiltana. Hector Berlioz oli kasannut Rooman karnevaali -alkusoittonsa kehnon vastaanoton saaneen Benvenuto Cellini –oopperansa musiikin pohjalta, ja ooppera puolestaan oli inspiroitunut samannimisen italialaisen renessanssitaiteilijan elämäkerrasta.
Oli kiintoisaa sattumaa, että vastikään viikkoa aiemmin Radion sinfoniaorkesteri oli päättänyt konserttinsa Berlioz’n Fantastiseen sinfoniaan. Molemmissa teoksissa oli havaittavissa samankaltaisia elementtejä: kekseliästä orkestraatiota ja ajalleen ”avantgardistisia” juttuja yhdistettynä varhaisromantiikan perusolemukseen. Vauhdikkaan alun jälkeen Rooman karnevaali rauhoittui hempeämpään rakkausteemaan taas kiihtyäkseen villimpään räiskeeseen ja harhaloppuja vilisevään codaan. Susanna Mälkin tulkinnan rempseästä pohjatunnelmasta huolimatta tekstuuri oli selkeää ja kerroksellista sekä balanssi kunnossa, vaikka parin sektion sävelpuhtaudessa oli hienoista alkukankeutta.
Beethovenin neljännen pianokonserton solistiksi saapui vanhaherra Brasiliasta, Nelson Freire. Vuonna 1944 syntynyt Freire aloitti aktiiviuransa jo 1950-luvun lopussa lapsitähtenä, ja hänen soittoaan on tallennettu arvostetuimmille klassisille levymerkeille. Ohjelmatietojen mukaan Freire ei pahemmin piittaa haastatteluista ja julkisuudesta, ja kuvaan sopi myös hänen pianistinen tulkintansa: lyhyt avausfraasi oli kursailematon, olennaiseen yksinkertaistettu ja paatoksettoman toteava. Beethoveniin usein liitetään myrskyisyys, mutta siitä ei pahemmin keskiviikkoiltana ollut tietoa. Freiren soitto oli linjakasta ja lyyristä, fraasit ja kokonaiskuvan tulkinta loogisia, ja vaikkei kyseessä ollutkaan joiltain maailmantähdiltä tuttua ”joka äänen täydellisyys”, niin ripeät ja taiturilliset paikat kuulostivat silti huolettomilta, jopa keijumaisen kujeilevilta. Steinwayn ominaissointi sopi Freiren pehmeisiin, laulaviin huokauksiin kuin nakutettu. Orkesteri sopeutui tähän pehmeyteen tasapainoisesti, ja maagista tunnelmaa ei edes pilannut salissa (jälleen) pirisevä puhelin tai syyssateiden (kenties) mukanaan tuomat toistuvat yskökset.
Lyhyessä toisessa osassa, jota usein tulkitaan orkesterin ja solistin vastakkainasetteluksi, lisäsi orkesterin ”uhkaavuutta” juuri Freiren soiton hiljaissävyinen herkkyys. Maestro oli todella onnistunut kuolettamaan muusikon egoaan, ja tunnelma oli kuin sotatantereen läpi sisäisessä mielenrauhassaan kävelevällä munkilla. Freiren ei tarvinnut todistaa tai näyttää mitään itseensä liittyvää. Elämäniloinen finaali sisälsi sekä peilauksen toisen osan kaihoon että itsevarmaa, lähes tutkiskelevaa ilottelua, kuin mielen kukkaan puhkeaminen masennuksen jälkeen – ”ai näinkin voi tuntea, ja näin!” – kuitenkaan tempoilematta irti elegantista kokonaistunnelmasta. Encorena kuullun Gluckin nätin Melodian (oopperasta Orfeus ja Eurydike) oli hienon konserton jälkeen ehkä hieman vaikea yltää herkkään vastaanottoon.
Lotta Wennäkosken Om fotspår och ljus aloitti HKO:n tilaussävellyssarjan Helsinki Variations, jossa eri säveltäjät vuorollaan tekevät ”variaatioteoksen” suomalaisesta ennen vuotta 1945 sävelletystä teoksesta. Wennäkosken valinta oli Ida Mobergin (1859-1947) keskeneräiseksi jäänyt ooppera Asiens ljus, jonka pianopartituurista Wennäkoski valitsi kohtauksen nuoren Siddartha Gautaman eli Buddhan haikailusta palatsin suojista ”todellisen elämän” pariin.
Vaikka Wennäkoski kertookin ohjelmassa alkuperäiseteoksen Aasia-tematiikan jääneen musiikin sijaan vain juonen tasolle, oli Om fotspår och ljusissa tiettyä assosiatiivisuutta – kenties juuri teeman vuoksi – japanilaisiin moderneihin säveltäjiin sekä lyömäsoitinten kautta myös nousevan auringon maan perinnemusiikkiin. Alun vaivihkaisten sooloefektien ja itsepintaisen nousevan aiheen jälkeen aukesi musiikki yhtäkkiä tonaalisuuteen, luultavasti juuri Mobergia lainaten, ja vinkkaili 1900-luvun puolivälin säveltäjien harmonioihin; välillä orkestraatiossa oli jotain Stravinsky-maista. Teoksen sisäisestä ajatuskulusta olisikin ollut kiintoisaa tietää enemmän, sillä ensi kuulemalla ei juonellisuus vielä auennut, mutta upean sävellyksellisen käsityöläistaitonsa Wennäkoski osoitti laajalla sävellysteknisellä valikoimallaan ja rikkaalla orkestroinnillaan.
Hieman kummallisesti oli illan viimeiseksi teokseksi asetettu Robert Schumannin vuonna 1941 kantaesitetty Alkusoitto, scherzo ja finaali. Tavallaan se asettui osaksi ajatusta ”teoksista, joista tulikin jotain muuta” (kuten Berlioz ja Moberg/Wennäkoski), sillä säveltäjän alkuperäinen idea oli ollut tehdä sinfonia. Konsertin alkupuoli oli kuitenkin ollut jo yhtä 1800-luvun alkua, joten miksi vielä heittää kiintoisan Wennäkosken perään jotain hyvin perinteikästä, hyväntuulista ja romantiikan ytimessä olevaa? Mälkki ja HKO tekivät ihan hyvää työtä itse musiikin kanssa, mutta ohjelman kaaren kannalta Schumann oli melkoisen kädenlämpöinen antikliimaksi.
Santeri Kaipiainen
