Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 25.9.2019. Hans Graf, kapellimestari, Stefan Jackiw, viulu. Respighi, Stravinsky, Busoni.
Helsingin kaupunginorkesterin syyskausi jatkoi keskiviikkona mainioksi osoittautunutta ohjelmasuunnitteluaan. Italia-kausiteema oli läsnä niin Ottorino Respighin kuin Ferruccio Busonin musiikin voimin, mutta lisäksi itävaltalaiskapellimestari Hans Grafin johtama ilta oli täynnä erinomaisella sävellyksellisellä taidolla tehtyjä viittauksia musiikin historiaan ja tyyleihin sekä historiaan ja kulttuuriin yleisemmälläkin tasolla, unohtamatta kuitenkaan pilkettä silmäkulmassa.
Respighin kolmiosainen, renessanssitaiteilija Sandro Botticellin maalauksista inspiraationsa hakenut Trittico Botticelliano (Botticelli-triptyykki) rävähti soimaan pökerryttävällä tarkkuudella ja rikkaudella. Kirpsakka ja pulppuava alkusoittomainen ensiosa Kevät olisi voinut esittää toki myös auringossa pöllyäviä Alppien hankia. Vehmas ja taidokas orkestraatio soi täsmällisesti ja kuvailevasti; vaikka HKO korkealaatuinen orkesteri on tavanomaisestikin, soi etenkin jousisto nyt poikkeuksellisen hyvin, ja puhaltajasolistitkin pääsivät loistamaan. Keskiaikaista, kuoropiireistä tuttua Veni, veni Emmanuel –hymniä lainaava keskiosa Kuninkaiden kumarrus tuntui alun jälkeen vähäkerroksisemmalta ja abstraktimmalta. Trilogian päättänyt Venuksen syntymä oli pohjimmiltaan pitkä ja hienostunut crescendo, jossa ensiosan tavoin Vivaldin haamu tuntui kurkkivan olan yli.
Igor Stravinskyn viulukonsertto ei kuulu lajin klassikoihin, mitä saattaa selittää sen myhäilevä luonne. Häpeilemättä barokin rakenteita ja idiomeja lainaava, säveltäjän uusklassiseen kauteen sijoittuva teos on kuin parhain koomikko: pitää näennäisesti pokerinaamansa, mutta on silti hulvaton. Useiden musiikinystävien lienee ollut kantaesityksestä lähtien vaikea tietää, kuuluuko teos ottaa vakavasti vai ei.
Viime kaudella Tapiola Sinfoniettan vieraana käynyt amerikkalaisviulisti Stefan Jackiw päätti tehdä sekä että. Hänen soittonsa oli teknisesti huikeaa ja Stravinskyn musiikkia kunnioittavaa: intonaatio oli lähellä täydellistä ja fraseeraus hunajaisen sulavaa, notkeaa kuin kissa. Paikoitellen kuin Šostakovitšin hyväntuulista kaksoisolentoa muistuttanut avausosa Toccata näytti, kuinka materiaali oli Jackiwilla sekä täysin kontrollissa että kauttaaltaan ekspressiivistä, vailla mekaanisuutta. Konserton keskeltä löytyvät kaksi aariaa olivat eniten barokkiviitteisiä continuo-maisine satseineen ja polyfonioineen. Tai pikemminkin kuin musiikkitieteellisesti perverssi versio barokista, ja Jackiwilta löytyi hyvä ”kauneimmat klassiset melodiat” –henkinen pilke silmäkulmaan. Finaali-Capriccio sai puolestaan leikittelevän, pelimannimaisen tulkinnan osakseen. Vinkeä konsertto oli jo teoksena huikea, ja ansaitsisi enemmänkin esityksiä, mutta nyt se sai vielä huikean, leikittelevän solistin, jossa oli selkeää Pekka Kuusiston hengenheimolaisuutta sekä taidossa että tyylissä.
Toisen puoliajan aloittanut Ferruccio Busonin Tanz-Walzer oli säveltäjän myöhäisempään, kokeilevampaan kauteen kuulunut kumarrus Wienin valssikulttuurille ja etenkin Johann Strauss nuoremmalle. 1920-luku kuului tyylissä, jonka erotti pastissista harmonian ja orkestraation jatkuvat pikku keikaukset ja yksityiskohdat. (Busonin ei-liian-vakava inklusiivisuus selvästi kuuluu esimerkiksi myös hänen oppilaansa Kurt Weillin tuotannossa.) Tällainen tyyleillä leikittely sopi loistavasti Stravinskyn jatkoksi, ja itävaltalaisena Graf oli mitä mainioin idiomit tunteva kapellimestari Tanz-Walzeriin.
Samalla kun orkesteri vielä lopuksi paisui valtavaksi Respigin Rooman juhlia (Feste Romane) varten, loi lattian läpi pudonneen käyrätorvistemman metsästys Grafista tunnelmaa keventävän seremoniamestarin. Antiikin aikaan palaava Circenses alkoi trumpettifanfaareilla Musiikkitalon parvelta, ja alhaalla areenan sirkushuvit tarjosivat veritöitään. Antiikin marttyyrikristittyjen virsi peittyi leijoniin, ukkoseen ja kansan huutoon – jälleen kerran mahtavalla orkesterimaalailun taidolla. Toisessakin osassa viitataan virteen pyhiinvaeltajien nähdessä kukkulan päältä Rooman ensi kertaa ja kirkonkellojen mäikeen täyttäessä riemun ajan. Lokakuun sadonkorjuujuhlaa kuvaavassa kolmososassa Respighi ymppäsi soppaan mukaan maansa kansanmusiikkia, luoden vuorotellen innokkaan ja raukean, aistillisen syysillan. Loppiaisjuhlaan Rooman kaduille sijoittuva riehakas finaali päästi kookkaan lyömäsoitinsektion valloilleen, ja kepeyden sekä röyhkeyden seasta löytyi muikeita äkkikäännöksiä. Teokset täydensivät toisiaan leuat loksauttavan hyvin, ja HKO:n suorituksesta oli vaikea enää panna paremmaksi.
Santeri Kaipiainen
