Franz Leharin myöhäiskauden operetti Tsarevits – samoin kuin suurin osa muusta tämän genren ohjelmistosta – on jäänyt Suomessa suotta unholaan, joten Satakunnan musiikkijuhlia, Opera Boxia ja Pori Sinfoniettaa täytyy kiittää herkun tuomisesta ensin Poriin ja sitten Helsinkiin Aleksanterinteatteriin.
Kiertueoopperan pieni budjetti tuntui hieman: kuoro lauloi nauhalta, ja orkesterista puuttuivat mm. tärkeät venäläisväriä tuovat balalaikat. Silti esitys oli näissä olosuhteissa laadukas. Vahvistettu äänentoisto oli tarpeen puherepliikkien kuulumiseksi, vaikka laulun ja orkesterin osalta se tuntui paikoin hieman liialliselta.
Solistit keskittyivät operettisäihkeen sijaan tarinan kerrontaan, ja myös näytteleminen luonnistui. Operetti on usein lähempänä teatteria kuin oopperaa, ja sen ironisten merkitysten hallitseminen vaatii suurta ammattitaitoa. Sellaista perinnettä ei Suomessa ole, toisin kuin vaikkapa Tallinnan Estonia-teatterissa.
Jonas Rannila johti solidisti soittanutta Pori Sinfoniettaa. He tavoittivat musiikin rytmisen fleksibiliteetin, ja myös lyyriset nautiskelut ja unkarilais- ja venäläisväritteinen vauhti saivat osansa. Ehkä wieniläistä hekumaa olisi voinut olla soitossa enemmänkin.
Venäjälle sijoittuva Tsarevits kertoo Pietari Suuren pojasta Alekseista, jonka vastenmielisyys vastakkaista sukupuolta kohtaan oli ongelma kuninkaallisia häitä odottavalle hoville. Tarinalla on historiallinen pohja, sillä oikea Tsarevits oli arkaluontoinen eikä sopeutunut kruununperijän roolin vaatimuksiin vaan oli tottelematon, juopotteli pappien kanssa ja karkasi suomalaisen, paasiksi pukeutuneen rakastajansa kanssa Italiaan. Pietari epäili poikaansa salaliittolaisesta juonittelusta, ja Aleksei päätyi Venäjälle vankilaan kidutettavaksi ja kuolemaan.
Leharin operetissa ei näin pitkälle realismiin päästä, vaikka siinäkin on surullinen loppu. Suomalainen rakastaja on tässä tanssijatyttö Sonja, ja Italia-osuudessa niin onnellinen pari joutuu eroamaan velvollisuuden kutsuessa Tsarevitsia. Kuninkaallisten kärsimys asemansa vankina on teema, jolla on yhtymäkohtia myös nykypäivään, tietenkin median seuraamaan brittihoviin mutta myös todellisten valtaapitävien kammioihin.
Alussa Tsarevits tapaa Sonjan luullen tätä näkemäkseen miestanssijaksi – kyseessä oli hovin juoni. Totuus paljastuu tässä esitysversiossa nopeasti, jolloin teema Aleksein mahdollisesta homoseksuaalisuudesta laimenee mutta ei toki poistu.
Ville Saukkonen on ohjannut operetin tyylikkäästi, hänelle jopa epätavallisen klassisesti. Toki hän leikitteli venäläisillä elementeillä kuten kasakkatanssijoilla ja maatuskoilla mutta ei mennyt parodian puolelle vaan keskittyi tärkeimpään eli ihmisten välisiin suhteisiin. Siirtymä Italiaan San Remoon (oikeasti Aleksei oleili Napolissa) antoi mahdollisuuden hupailuun italialaisine mafiosoineen ja petollisine viettelijöineen.
Mari Palon Sonjan ja Ville Salosen Aleksein kiintymys heräsi alussa luonnollisesti. Palo osoitti jälleen kerran olevansa Suomen parhaita operetin taitajia. Hänessä on näyttämökarismaa ja monipuolisuutta, joka ulottui kimmeltävästä operettiloistosta uskottavaan tunneilmaisuun ja luonnekuvan rakentamiseen.
Aleksein rooli on tehty Richard Tauberille, joka on mittatikkuna kaikille muille. Kyseessä ei ole tyypillisin satuprinssi, sillä realistinen lähtökohta mahdollistaa muutakin. Salonen ei yrittänytkään matkia legendoja vaan lauloi kauniisti ja liioittelematta, hymyssä suin. Hieman enemmän glamouria iki-ihanaan Volga-lauluun ja muihin aarioihin olisi mahtunut, samalla kun hahmon ristiriitaisia puolia olisi voinut syventää.
Markus Niemisen esittämä Tsarevitsin henkilökohtainen palvelija Ivan oli punanenäisenä junttinakin suurella ammattitaidolla tehty. Reetta Haavisto oli joukon parhaita komediakykyjä hänen mustasukkaisena vaimonaan Machana.
Länsimainen baletti oli oleellinen osa Venäjän tsaarihovien kulttuuriaktiviteetteja, ja Riikka Tankka oli tehnyt tanssikoulunsa oppilaille tyylikästä, klassisen baletin sanastoa käyttävää koreografiaa. Jani Uljaksen lavastus ja Taru Lipolan puvustus yhdistelivät tsaarinhovin eleganssia ja italialaisrantojen värikästä elämäniloa.
Harri Kuusisaari
