Jorma Uotisen kausi Kuopio tanssii ja soi -festivaalin johtajana päättyi upeasti kahteen täysin vastakkaiseen esitykseen. Dresden Frankfurt Company toi taiteellisen johtajansa Jacopo Godanin virtuoosisia teoksia sähköistävällä energialla, ja Tero Saarinen esitteli ryhmänsä kanssa Monteverdin madrigaaleihin perustuvan poeettisen matkan.
Kuopion Musiikkikeskuksen salista tuli jonkinlainen syvyyksissä tai muissa ääritiloissa rimpuilevien olentojen temmellyspaikka saksalaisryhmän esityksessä. Ikään kuin yleisö oltaisiin kuljetettu luolaan, jossa vallitsevat omat lainalaisuutensa.
Jacopo Godani on aloittanut uransa William Forsythen tanssijana, ja oppi-isän vaikutus näkyy hänen koreografioidensa hyperaktiivisessa ja tarkassa virtuoosisuudessa ja kehon ääriasentojen käytössä.
Molemmat herrat luottavat liikkeen fyysisyyteen ja itseisarvoiseen ilmaisuun. Silti Godanilla on aivan oma tyylinsä, jossa on teatraalista vieraantuneisuutta.
Teoksessa Postgenoma vallitsee klaustrofobinen tunnelma, kun kaksi tanssijaa tanssivat ”kuin omien haamujensa riivaamana”, kuten teoksen esittelyteksti kuvaa. He pyristelevät eroon toisistaan ja ehkä myös omasta olomuodostaan mutta kuuluvat silti magneettisesti yhteen.
Silkka liikkeen jännite on huima: ollaan kuin sähkökentässä erilaisin vipinöin, kouristuksin ja rimpuiluin. 48nordin eli Ulrich Müllerin ja Siegfried Rössertin elektroakustinen musiikki on tiiviissä yhteydessä liikkeen dramaturgiaan.
Musiikki pelaa vähin aineksin – nopeaa vipinää, staattista kuminaa ja ylöspäin suuntaavia kulkuja pianoa ja lyömäsoittimia matkien – mutta onnistuu luomaan orkestraalisen annoksen erilaisia tekstuureja ja jännitteitä.
Fyysisyyttä ja sadun lumoa
Vielä efektiivisempää virtuositeettia nähdään isolle ryhmälle tehdyssä teoksessa High Greed. Heti kun valot syttyvät, violetteihin kokotrikoisin puettu tanssijajoukko sätkii sinne tänne kuin sähköiskun saanut parvi. Paikoin he asettuvat valoneliöiden rajaamiin ryhmiin, matelevat maassa tai muodostavat ritualistisia yksi vastaan joukko -asetelmia.
Oleellista koko ajan on Godanin itsensä suunnittelema valaistus, joka rajaa näyttämöä ja tuo esiin varjojen ja siluettien maailman, josta hahmot putkahtelevat esiin ja taas häviävät sinne.
Joskus tanssi fyysisyydessään niin hektistä, että tulee pakon ja jonkun koneiston vankina olon mielikuva. Tätä alleviivaavat tanssijoiden hokemat numerot. 48nordin musiikki pelaa enemmän sähköisin efektein kuin edellisessä teoksessa.
Näin kahden fyysisen teoksen väliin sopi hyvin Godanin Echoes from a restless soul, joka on lyyrinen ja sadunomaisen kaunis. Se peilaa Maurice Ravelin pianoteosta Gaspard de na nuit, Yön Gaspard, jonka livenä tulkitsee Svjatoslav Korolev.
Kaksi tanssijaa takertuvat toisiinsa sulavin liikkein ja paikoin saavat rinnalleen kaksoisolentonsa. Runsas käsien levittely korostaa poeettista tunnelmaa. Teoksen aikana ei oikein ehdi tapahtua paljoakaan, mutta kaunista katsottavaa se on valopylväineen.
Rakkauden illuusion pauloissa
Tero Saarisen uusi teos Third Practice sai viikko sitten ensi-iltansa Cremonan Monteverdi-festivaalilla, ja Kuopioon se saatiin heti tuoreeltaan. Se perustuu Claudio Monteverdin madrigaaleihin. Helsingin barokkiorkesteri ja laulusolistina myös yhdeksi tanssijoista laitettu Topi Lehtipuu.
Tero Saarinen kertoo teoksestaan ja sen taustoista laajemmin Rondossa 3/2019.
Ideana on heijastella säveltäjän pyrkimystä kurkotella kohti barokin yksilöllistä vapautta ja taiturillisuutta, mitä tyyliä kutsutaan nimellä Second Practice. Myös Saarinen on omassa koreografiassaan pyrkinyt etsitään uutta, ja tätä heijastaa tanssiteoksen nimi Third Practice.
Kaikki käytetyt Monteverdin mardigaalit haikailevat rakkauden illuusion perään. Tätä pakenevaa illuusion luonnetta kuvaa teoksessa virtuaalisopraano Nuria Rial, jonka osuus on äänitetty etukäteen, ja hän ilmestyy projektioina ties missä kadotakseen taas. Yhdessä kohtauksessa hänen äänensä monistuu ympäri salia hienoilla surround-tehoilla.
Muutenkin Monteverdin musiikkia on käsitelty melko vapaasti, ja sitä on laajennettu elektronisin äänimaisemin. Tämä sopii hyvin teoksen uutta etsivään luonteeseen.
Saarinen on liikkeessään yhtä aikaa 1600-luvulla, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Historiallisia konnotaatioita tuovat elementit commedia dell arte -katuteatterista. Sen ilveilevät hahmot ilmestyvät kuin hullujen markkinoilta, ja niiden liikekielen maanläheisyys luo vastakohdan madrigaalien kaunosieluiselle hurmiolle.
Kohti vapaata liikettä
Tero Saarinen on hakenut teoksessaan entistä vapaammin syntyvää liikettä, vaikka improvisaatiosta ei olekaan kyse. Peruseleinä ovat ylevä ja aleva, rakkauden ihannekuvan hamuaminen ja aistillisuuden groteskimpi puoli.
Joskus tuntuu, kun tanssijat yrittäisivät herätellä ideaalisuuden maailmassa elävää Topi Lehtipuuta ja houkutella hänet realiteetin pauloihin. Ylevän pariin toisaalta vievät taas monet surrealistiset näyt: hiukset hulmuavat verhoina ja leijuvat ilmassa jne.
Liput ja verhot ovatkin visualisoinnin tärkeä elementti. Ne viittaavat niin juhliin kuin taisteluun – rakkauttahan kuvataan monessa Monteverdin madrigaalissa sodan vertauskuvin. Erika Turusen suunnittelemat puvut jatkavat samaa harsomaista, läpikuultavaa linjaa.
Joskus hahmot peittyvät huntuihin, jotka piirtyvät pimeästä Eero Auvisen hienostuneiden valojen avulla. Thomas Freundlichin projektiot tuovat oman tasonsa visuaaliseen ilmeeseen.
Joskus tulee mieleen, yrittääkö Saarinen sanoa teoksessaan liikaa ja liian monenlaisin keinoin. Etenkin loppu tuntuu hieman hajanaiselta. Keskittyminen madrigaalien teksteihin olisi paikoin voinut tehdä hyvää, vaikka niitä ei yksi yhteen tanssilla tulkitsisikaan.
Esityksen suurin sankari joka tapauksessa oli Topi Lehtipuu, jonka ilmaisun kokonaisvaltaisuus vangitsi. Ei tullut kertaakaan mieleen, että nyt laulaja parka on pantu tanssimaan, sillä näyttämötyö oli täysin luonnollista ja musiikin ilmettä tukevaa.
Lehtipuun etsijän roolia oli korostettu sillä, että paikoni hän kulki pimeällä näyttämöllä taskulampun kanssa. Moni kokemattomampi laulaja olisi ollut hukassa, mutta Lehtipuu osasi antaa joka tilanteelle merkityksen ja tavoitti myös laulullaan niin dissonanssien raastavuuden kuin koloratuurien hurmion.
Kuusihenkistä Helsingin barokkiorkesteria johti cembalon äärestä Aapo Häkkinen. Yhtye tempautui reaktioherkästi vaihtuviin tunnelmiin ja näyttämötapahtumiin, mutta miksi soittajat oli piilotettu näyttämön perälle harson taakse? Eikö heitä olisi saatu integroitua tiiviimmin näyttämölliseen kokonaisuuteen? Siitähän koko teoksessa oli kyse.
Harri Kuusisaari
