1900-luvun jälkipuoliskolla sävelletyillä sielunmessuilla ei ole ollut pulaa ajankohtaisista viitteistä: maailmansodat, holokaustit ja kansanmurhat antavat Dies Irae -näyille paljon konkretiaa. Benjamin Britten teki War Requiemin pasifismin manifestiksi, Krzysztof Pendereckin Puolalainen Requiem muistelee Puolan traagisia tapahtumia, ja Bernd Alois Zimmermannin ja György Ligetin vastaavat teokset kilpailevat tunnelmansa apokalyptisyydessä.
Ligetin 100-vuotisjuhlat ovat tuoneet esiin säveltäjän tuotantoa laajalla skaalalla, mutta vain harvalla on resursseja hänen Requieminsa esittämiseen. Se nimittäin vaatii 200-päisen kuoron, joka osaa toteuttaa Ligetin mikropolyfoniaa, niin mutkikasta ja raffinoitunutta moniäänisyyttä, että kuulijan korvissa se samenee muotoaan muuttaviksi pilviksi, joiden painostavuus on miltei fyysistä. Teos tuntuu lähenevän kauhuelokuvaa tai science fictionia, eikä ihme, että Stanley Kubrick käytti sitä kulttifilmissään 2001: Avaruusseikkailu.
Berliinin filharmonikot oli omistanut tämänkertaiseen biennaalinsa Ligetille ja tämän 1950- ja 60-luvun aikalaisille, ja Requiemin esitys Berliinin Rundfunk-kuoron kanssa oli sen päätapahtumia. Liekö teoksella pahaenteistä voimaa, kun ensin kapellimestari Sir Simon Rattle sitten myös toinen solisteista joutuivat peruuttamaan. Se ei esitystä yhtään latistanut, sillä Rattlen tilalle tullut Matthias Pintscher on tunnettu mestari tekemään risuaitapartituureista kultivoitunutta musiikkia.
Mezzosopraanosolistiksi hyppäsi päivän varoitusajalla Virpi Räisänen, joka on harvoja, joilla on tämä teos nopeasti lämmitettävässä ohjelmistossa. Hänen yllättävä debyyttinsä eliittiorkesterin edessä oli voittoisa. Ligetin teos ei tarjoa solisteille perinteisesti kiitollisia näytön paikkoja, sillä osissa Introitus, Kyrie ja Lacrimosa he ovat osa säveltasoiltaan häilyvää kudosta, mikä vaatii pettämätöntä sävelkorvaa. Dies Iraessa sitten on sitäkin hurjempia hyppyjä rekisterien ääripäistä toiseen. Ne ovat kuin paniikinomaisia huutoja, joista Räisänen selvisi hienosti. Ikään kuin solisti haluaisi kirkuen paeta kuoron ja orkesterin apokalypsiä.
Toinen solisti, sopraano Makeda Monnet häikäisi korkeilla äänillään. Kuoron kyky luoda 20-äänisenä kihisevää tekstuuria ja sulauttaa sitä väriään ja suuntiaan vaihteleviksi pinnoiksi oli ilmiömäinen, ja orkesterin kultivoitunut ja detaljirikas ote esti musiikkia luisumasta koskaan banaaliksi. Dies irae erottui muista osista hakkaavalla ja vastakohdasta toiseen leikkaavalla tyylillään. Sitä kuunnellessa oli helppo kuvitella Pieter Bruegelin ja Hieronymus Boschin helvettimaalauksia, jotka olivat tehneet säveltäjänä suuren vaikutuksen.
Konsertin aloitti Zimmermannin Musique pour les soupers du Roi Ubu, alun perin baletiksi (“ballet noir”) sävelletty moniaineksinen sitaattikollaashi, joka perustuu ranskalaisen kirjailijan Alfred Jarryn teksteihin. Kuningas Ubu on niissä Kuningas Learin tai minkä tahansa pikkusieluisen mutta vallanhimoisen hallitsijan karikatyyri. Musiikin groteski meno on yhtä aikaa hauskaa että kauhistuttavaa. Soittimisto painottuu vaskiin ja puhaltimiin. Jousista mukana ovat ainoastaan kontrabassot, joiden korkealla uikuttavissa sooloissa Janne Saksala ja Esko Laine saivat luoda säälittävää kuvaa pilkan kohteena olevasta kuninkaasta. Pinscherin tarkkaa otetta ja filharmonikkojen virtuoosisia muusikoita tarvittiin pitävään sinne tänne säntäilevä karnevaali koossa.
Kahden tiukan teoksen välissä sai lepouuttaa korviaan Bohuslav Martinun Rapsodia-konsertossa alttoviululle. Siinä Martinu siirtyy aiemmasta neobarokkisesta tyylistä neoromantiikkaan. Solistiksi filharmonikot oli nostanut oman sooloaltistinsa Amihai Groszin, jonka täyteläistä, tyylikästä ja ilahduttavan vähällä vibratolla toimivaa soittoa oli ilo kuunnella.
Harri Kuusisaari
