Helsingin kaupunginorkesteri pääsi vihdoin aloittamaan kunnolla kautensa koronasulkujen jälkeen. Valtaosalla muusikoista oli vielä maskit, ja jouset soittivat etäisyyksillä niin, että jokaisella oli oma pulttinsa. Soinnissa tämä ei suuremmin kuulunut, ja HKO:n filharmoninen lämpö täytti salin.
Konsertin ohjelma oli oivaltavasti laadittu. Kehystävänä teemana oli romantiikan alku ja loppu, joita paaluttivat Schubertin ”Keskeneräinen” ja Rahmaninovin kolmas sinfonia. Jörg Widmanin Lied sopi niiden väliin loistavasti, sillä se ponnahtaa Schubertin ja muidenkin romantikkojen perinteestä mutta luo sille etäännytettyjä perspektiivejä nykypäivästä käsin.
Erityistä mielenkiintoa tälle konsertille antoi se, että sen johti Dima Solobodeniouk – mies, joka on noussut kärkeen spekulaatioissa Susanna Mälkin seuraajasta HKO:n ylikapellimestariksi. Mitään ei ole orkesterin suunnalta vielä päätetty tai edes vihjattu, mutta jos johtoon halutaan suomalainen, niin orkesterille jo pitkältä ajalta tuttu Dima on vaihtoehdoista realistisimpia. Hän on toiminut Espanjassa Galician sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina vuodesta 2013, ja sopimus päättyy tänä vuonna. Muita kiinnityksiä hänellä ei ole, mutta kysyntää riittää, ja takana ovat jo onnistuneet debyytit niin Berliinin filharmonikoissa kuin USA:n suurissa orkestereissa.
Myös musiikillisilta ideoiltaan Dima tuntuisi sopivan HKO:lle. Hän on tunnettu venäläisen, rikkaan romanttisen soinnin vaalijana, mikä on lähellä HKO:n identiteettiä – itse asiassa melkeinpä lähempänä kuin Mälkin analyyttinen selkeys ja transparenssi, joka toisaalta on tehnyt orkesterille hyvää kirkastamalla soittoa. Niin hienoa työtä kuin Dima Sinfonia Lahden johdossa tekikin, ehkä isompi filharmonisen tyylin soittajisto voisi tuoda hänen ideaalejaan paremmin esiin.
Toisaalta Dimalla on myös tarkan balansoijan taito, joka tuli esiin jo Schubertin h-molli-sinfonian avauksessa. Viulujen säestyskuviot soivat hiirenhiljaa, melkein kuulorajalla, mikä loi maagisen perustan oboen ja klarinetin melodialle. Sinfonian pahaenteisyys korostui pidättyneen elegisessä ja tunnelmassa, jossa eri sävyin lankeavat varjot olivat koko ajan läsnä.
Näin herkkä muotoilu asettaa haasteita puhaltimien intonaatiolle, mutta HKO:n sektion puhtaudessa ei ollut valittamista. Tällaisella klassikolla on vaara luisua puhkisoitetun tuntuiseksi. Schubertin sisäisen matkan täytyy säilyttää intiimi kipupisteensä. Diman johdolla se onnistui, eikä tullut mieleenkään, että teos olisi kaivannut lisää osia jatkokseen.
Ohjelmavihossa Dima pitää sitä ensimmäisenä romanttisena sinfoniana, ja näkemykselle on perusteensa. Rahmaninovin kolmas sinfonia sen sijaan katsoo romantiikkaa jo taakse vetäytyvänä epookkina mutta samalla säilyttää juurensa siinä. Rahmaninov sävelsi sen Sveitsissä 1935–36. Verrattuna vuolaan romanttiseen toiseen sinfoniaan teos on tyyliltään pidättynyt, ja monille aikalaiskriitikolle se tuotti pettymyksen. Sitä pidettiin steriilinä ja hajanaisena.
Dima ei ollut tästä samaa mieltä vaan hahmotti sen monet käänteet selkeästi. Ensimmäisessä osassa on hieman fragmentaarisen tuntuisia sävelkuluja, mutta kapellimestari löysi niille sisällöllisen kontekstin. Sinfonia kertoo siitä irrallisuuden tunteesta, jota henkisen ja fyysisen kotinsa, Venäjän, menettänyt säveltäjä koki.
Alkuosan tekee jännittäväksi se, miten sen pitkät, lyyriset melodiat ikään kuin yrittävät puhjeta kukkaan, kuin mennyttä takaisin hamuten, mutta siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Aavemaiset tanssimelodiat pyrkivät pintaan, ja ydinmelodian Dies Irae -muistumat luovat henkisen maaperän, samoin kuin säveltäjän viimeksi jääneessä teoksessa, Sinfonisissa tansseissa.
Toisen osan rakenne on rohkea hitaan osan ja scherzon yhdistelmässään. Romanttiset unelmat yrittävät jälleen pintaan harpun säestämässä viulusoolossa ja puhaltimien ja herkissä repliikeissä, mutta synkät pilvet peittävät taas idyllin. Scherzossa on Mahlerin kaikuja tanssirytmien vääntyessä paikoin groteskiin suuntaan, mutta finaali kääntyy optimistiseksi.
Sinfonian instrumentaatio on usein läpikuultavaa, ja Dima piti huolen siitä, että se myös välittyi sellaisena. Hän tasapainotti hienosti Rahmaninovin romanttisen ja etäännytetyn puolen. Sama kaksinaisuus pitää valtaa Jörg Widmanin Liedissä, joka nimensä mukaisesti kumartaa Schubertin ja muiden romantikkojen Lied-perinteelle. Hän luo pitkiä melodioita ja pitkittää purkaussäveliä ikään kuin tunteessa hekumoiden, mutta samalla lisää niihin terävästi dissonoivia tai vääristäviä harmonioita niin, että syntyy häilyvä kaksoiskuva.
Widman myös alleviivaa runollisten tuokioiden alle piilevää uhkaa laittamalla bassot ja vasket möyrimään. Esitys säilytti jännitteen loppuun sakka, eikä kertaakaan tullut mieleen, että säveltäjä olisi lainannut jotain postmodernissa hengessä. Tämä maailma oli hänen omansa, ja esitys toi saman tunteen myös kuulijalle.
Harri Kuusisaari
