Philharmonia ja Rouvali ottivat yleisönsä Mikkelissä

Santtu-Matias Rouvalin ja Philharmonia Orchestran residenssi Mikkelin musiikkijuhlilla jatkui voitokkaissa merkeissä. Vierailujen rahoitus on turvattu nyt neljäksi vuodeksi. ©Camilla Greenwell

Mikkelin musiikkijuhlat. Philharmonia Orchestran konsertti Mikaelissa 2.8. Johtajana Santtu-Matias Rouvali, solistina Inmo Yang, viulu. Sibelius, Shostakovitsh. 

Philharmonia Orchestra ja ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali aloittivat konserttisarjansa tämänvuotisilla Mikkelin musiikkijuhlilla keskiviikkoillalla sateenkin sopivasti tauotessa. Avausiltansa tuomisina orkesterilla ja Rouvalilla oli kaksi ohjelmistoon lujasti juurtunutta 1900-luvun alkupuolen laajaa teosta, joiden kummankin pääsävellaji on d-molli ja joille kummallekin on – sattumoisin – siunaantunut opusnumero 47, nimittäin Jean Sibeliuksen viulukonsertto (1903-04/1905) sekä Dmitri Šostakovitšin Sinfonia nro 5 (1937).  

Tiistaisen matkustuspäivän ja keskiviikon tiiviin harjoitusrupeaman ohella ylikapellimestarilla olivan ylimääräisenä painolastinaan ruokamyrkytyksen jälkioireet, mutta eivätpä ne konsertin tahtia haitannet, päin vastoin, avautuipa niiden innoittamana orkesterin ylimääräiseen jopa aivan uusia tasoja.

Sibeliuksen viulukonserton solistina kuultiin vuoden 2022 Sibelius-viulukilpailun voittajaa, korealaista Inmo Yangia. Oli enteellistä, että Sibeliuksen konserton lopullisen version kantaesitys tapahtui Richard Straussin johdolla Berliinin Kuninkaallisen kapellin konsertissa lokakuussa 1905, solistinaan böömiläissyntyinen Karel (saksalaisittain Karl) Halíř, tulihan viulukonsertosta sittemmin säveltäjänsä soitetuin teos maailmalla ja samalla yksi suomalaisen musiikin kansainvälisen menestystarinan kulmakivistä.

Philharmonian taival säveltäjän viulukonserton parissa alkoi vain vuosi orkesterin perustamisen jälkeen, kun sen muusikot soittivat teoksen levylle Abbey Roadin studiolla elokuussa 1946. Sittemin Philharmonia on ollut levyttämässä viulukonserttoa moneen otteeseen, kuten 1980-luvulla nuoren Esa-Pekka Salosen johdolla.

Jatkona orkesterin erinomaiselle perinteelle Mikkelissä saatiin kuulla Rouvalin johdolla mitä sibeliaanisin näkemys viulukonserton omaleimaisesta orkesterisatsista. Philharmonian väriskaala taipui orgaanisesti laajan avausosan moni-ilmeisiin tekstuureihin aina avaustahtien aamusumun väreilystä pohjolan ankarankaunista valkohehkua säteleileviin orkesterinousuihin. Ylikapellimestarin johdolla orkesteri hengitti solistinsa kanssa mainiosti balanssissa kautta Allegro moderato -avausosan.

Meditatiivisempi hidas osa, Adagio di molto, oli mietteiläisyydessään esitysohjeensa mukainen vailla sen jälkimääreen monesti mukanaan tuomaa raskassoutuisuutta. Allegro ma non tanto -finaali rakentui linjakkaasti orkesterin ketterän, sopivasti elokuvallisen nousukiidon vauhdittamana.

Sooloviulun osuus sai Inmo Yangilta varsin nautittavan, liki klassillisen tulkinnan, joka tuntui ikään kuin katsovan eteenpäin kohti Sibeliuksen myöhemmän tuotannon kuulautta, irtautuen eräistä konserton välillä hieman suomifilmimäisistä esitystraditioista.

Jos näkemyksestä jotain jäi kaipaamaan, oli tietty arvaamattomuus ja vaaran tunne, jotka toki ovat helposti ristiriidassa laaja-alaisemman muotokaaren tavoittelun kanssa. Kaikkiaan esitystä leimasi kuitenkin ilahduttava raikkaus, joka upposi myös hyvin viimeistä paikkaa myöden loppuunmyydin salin yleisöön, joka sai kuullakseen vielä ylimääräisenä hieman hienovireistä Bachia sooloviulupartitan BWV 1002 (1720) sarabanden muodossa.   

Väliajan jälkeen kuullun Dmitri Šostakovitšin viidennen sinfonian historiallinen konteksti on laajalti tunnettu. Neliosainen, yli 45-minuuttinen sinfonia valmistui vajaassa neljässä kuukaudessa vuoden 1937 kevään ja kesän mittaan saaden voitokkaan ensiesityksensä saman vuoden marraskuussa Leningradissa Jevgeni Mravinskin johdolla. Viides sinfonia merkitsi säveltäjän kunnianpalautusta stalinistisen mielivallan banaalissa sirkuksessa, jonka koneisto oli aiemmin ottanut hampaisiinsa Šostakovitšin viimeisimmän tuotannon.

Toisin kuin tuolloin julkisesti esittämättä jäänyt lajityypin rajoja koetteleva, yli tunnin mittainen neljäs sinfonia (1935-36), Šostakovitšin uusi sinfonia palasi perinteisempään neliosaiseen muottiin, jossa sonaattimuodoista Moderato-avausosaa seuraa lyhyt, purevan mahleriaaninen scherzo, liki sibeliaanisen paljas Largo sekä kahtalaisen tulkintaperinteen sittemmin synnyttänyt Allegro non troppo -finaali, joka rautaesiripun takaisessa mielenmaisemassa miellettiin ”riemuksi vasaran alla” toisin kuin suoraviivaisemmissa läntisen maailman katsannoissa.

Käytännössä nämä tulkintafilosofiat kulminoituivat kysymykseen siitä, missä määrin tempojen tulee elää finaalin kerronnassa. Partituuri toki antaa tarkkoja metronomimerkintöjä, mutta loppuhuipennuksen molto ritardando onkin sitten avoimempi kysymys, jolla on aivan erityinen merkitys sinfonian narratiivissa.

Rouvalin johdolla finaalissa saikin soivan asunsa liki aavemainen näytös, jossa sinfonian koko puupuhaltimien, neljän käyrätorven, kolmen trumpetin, kolmen pasuunan, tuuban, patarumpujen, lyömäsoittajiston ja täysimittaisen jousiston voimalla marssittiin hitaasti kohti päätöstä kuin Punaisen torin paraatissa ikään. Julkisivu on tavallaan kunnossa, mutta syvempi totuus paistaa läpi.

Tähän vaikuttavaan päätökseen tultiin koko sinfonian hienosti rakennetun kaaren kautta, jonka lomassa suuren orkesterin koko ilmaisuvoima valjastettiin täysimittaisesti käyttöön autiudessa lepattavista soolosoitinten virvatulista aina koko orkesterimassan vaativiin sointipilareihin saakka. Scherzo oli asianmukaisen piruileva, ja hitaassa osassa saattoi huomata entistä ilmeisempää perheyhtäläisyyttä Sibeliuksen neljänteen sinfoniaan (1910-11).

Oikein pedantisti katsoen ensimmäisessä osassa tahtien 41 ja 45 välimaastossa huilujen osuutta olisi voinut poimia korostetummin esiin ykkösviulujen linjaa värittämään, samoin kuin finaalin viimeisellä sivulla bassorummun kahdeksaa päätösiskujen olisi sallinut kaikua patarumpujen alta enemmänkin. Mutta upeasti balansoidussa ja taiten muotoonsa saatetussa kokonaisuudessa näillä huomautuksilla tuskin on loppujen lopuksi itsetarkoituksellisuutta syvempää merkitystä. Se mitä illasta jää muistoihin on erinomaisesti auki kiertynyt, syvästi mukaansatempaava sinfoninen matka, jonka ajankohtaisuus ei ole valitettavasti maailmasta hälvennyt.

Kuten Mikkelissä taas nähtiin, Rouvali ei olisi Rouvali, jos hänen ei onnistuisi tarjota jopa Šostakovitšin viidennen sinfonian kaltaisen mykistävän teoksen rinnalle pientä loppukevennystä. Tällä kertaa se saatiin orkesterin ylimääräisestä, Johann Straussin aina yhtä mainiosta polkasta Unter Donner und Blitz, op. 324 (1868) sekä erityisesti sen saatesanoissa, joissa ylikapellimestari mainitsi musiikin kuvastavan osuvasti hänen vatsavaivojensa tilaa juuri ennen konserttia. Kieltämättä tämän jälkeen tuo klassikko ei enää tule olemaan koskaan entisellään, ja hyvä niin!

Yleisö oli kokonaisuudesta erityisen otettu, sen saattoi aistia kautta illan.

Jari Kallio

 

Edellinen artikkeliMarginaalista kajahtaa
Seuraava artikkeliInkinen ja Kares saivat kehuja Bayreuthissa, AR-Parsifal ei innostanut