Arvio: Radion sinfoniaorkesterin kamarimusiikkikonsertti, Musiikkitalo 25.10.2020. Aapo Juutilainen, taiteellinen suunnittelu ja kontrabasso; Pasi Eerikäinen, viulu; Ezra Woo, alttoviulu; Mikko Ivars, sello; Emil Holmström, piano. Schubert, Schachtner, Lazić, Räihälä, Resch, Cruixent.
Franz Schubertin pianokvintetto A-duuri D.667, lempinimeltään Forelli– eli Taimen-kvintetto, kuuluu tunnettujen kamarimusiikkiteosten kaanoniin, mutta tarkemmin katsottuna siinä on omat kummautensa: jousisto koostuu viulusta, alttoviulusta, sellosta ja kontrabassosta, teos julkaistiin vasta Schubertin kuoleman jälkeen, tyyliltään se on kepeä ja henkii päättymäisillään olevaa wieniläisklassismia, mutta harmonisesti teos on ajalleen poikkeuksellisen kokeileva.
Nimensä kvintetto on saanut Schubertin laulua Die Forelle varioivasta neljännestä osastaan, ja tämän teeman pohjalta sävelletyt viisi teosta vuodelta 2018 toimivat Schubertin peilinä RSO:n muusikoiden eilisessä ohjelmassa. Teokset syntyivät alun perin saksalaispianisti Silke Avenhausin aloitteesta yhteistilauksena eteläsaksalaisen SWR-yleisradioyhtiön kanssa kommentoimaan Schubertin kvinteton tunnelman ”ambivalenssia”.
Johannes X. Schachtnerin Nachtrag suomentuu lisäykseksi tai liitteeksi – mutta tässä konsertissa se kuultiin esipuheena. Harmonisille tehoille pysähdyttiin pitkäksi aikaa kuin tutkailemaan niitä yksitellen eri kantilta. Kiehtovassa kollaasimaisuudessa pianon vaivihkainen pulppuavuus ja jousten yläsävelharmoniat toivat kihelmöivää väriä kirkkaisiin duureihin, ja Schubertin Taimenta lainattiin ohikiitävinä häivähdyksinä, kuin liikkuvasta junasta tai autosta tarkkailtuina objekteina. Kontrabasisti ja ohjelman taiteellinen vastaava Aapo Juutilainen sai vaikeat ylä-äänetkin soimaan puhtaasti.
Alkuperäisen kvinteton osia ei esitetty peräkkäin, vaan ne oli paloiteltu vuorotteleviksi siivuiksi nykyteosten kanssa. Tämä järjestely oli loistava, sillä se kirkasti myös kvintettoa ikään kuin nykyteosten jännityksen purkauksiksi ja vertailun kiintopisteeksi – mutta myös uudistetuksi, tuorein korvin lähestyttäväksi tarkkailun kohteeksi. Ottamalla kontrabasson mukaan vapautti Schubert pianistin kädet koskettimiston ylärekisteriin: tavallaan piano ja kontrabasso veivät show’ta, kun taas perinteisesti johtavassa asemassa oleva viulu jäi enemmän taustalle kuin teoksen aikalaisverrokeissa. Jouset ja Holmström olivat löytäneet energisen meiningin ja hyvän yhteissoinnin.
Dejan Lazićin The Trout Pond ei ollut idyllistä polskuttelua, vaan tietty uhan tuntu leijui ilmassa keskellä alkuperäisen teeman leikkelyä ja venyttelyä. Valssirytmin päälle pinottu usean tahtilajin polymetriikka toi omaa vinkeyttään parilla jazz-eleellä höystettynä. Kolmijakoinen tahtilaji jatkui Schubertin toisessa osassa, jonka vaihtuvat sävellajikeskukset toivat samaa kuljettavaa, odottamatonta tuntua.
Osmo Tapio Räihälän Kirkasvetinen oli nykyteoksista ainoa, joka ei siteerannut Schubertin taimenmelodiaa, mutta sovelsi sen harmonioita, tosin paikoin mikrotonaaliseksikin menevällä pitkäsäikeisyydellä ja pianon kevyttä preparointia hyödyntäen. Toisenlaista kirkasta vettä oli kuulla Schubertin scherzo Räihälän perään. Gerald Reschin Teich und Quelle (Lampi ja lähde) toi lainatun melodian selviten esille, mutta mutustellen sitä kuin siteeraamisen mestarit Mahler, Šostakovitš ja Ives ikään, tehden tunnelmasta koomisen hiipivän ja odottavan kuin elokuvahupailussa.
Taimenteema kuultiin puhtaassa muodossaan Schubertin kvinteton neljännessä osassa. Sen variaatioista löytyi kipakkaa tappuraakin, ja hyvä energia jatkui myös finaalin puolella. Niiden väliin lätkäisty katalonialaisen Ferran Cruixentin Cybervariation alkoi kännykän kaiuttimesta soitetulla, ikään kuin todella hitaalla tremoloversiolla alkuperäisestä, jonka päälle jouset hiljalleen lähtivät soittamaan aaltoillen kuin vinyylilevy olisi pahasti mutkalla. Muuntelevan kieroilun keskeltä paljastui yksi kirkkaan kaunis hetki: jokainen jännitys tarvitsee purkauksensa, olipa mittakaava mikä tahansa.
Santeri Kaipiainen
