Hyvä musiikkifestivaali yhdistää uutta ja perinteistä tarjontaa, omaa ohjelmistopolitiikkaa ja tähtisolistien gloriaa niin, että kaikesta syntyy toisiaan ruokkiva kokonaisuus. Muskfest Berlinissä kohtasivat periodiorkesterit, kantaesitykset ja sinfonisen maailman huiput.
Tähtivieraiden saralla Musikfestin odotetuimpia tapahtumia oli pianon grand old ladyn Martha Argerichin esiintyminen. Hän soitti ensin kaksi duokonserttia ja sitten Schumannin pianokonserton lapsuudenystävänsä Daniel Barenboimin kanssa.
Argerich vietti kesällä 80-vuotisjuhliaan täydessä työn touhussa. Hänen ympärilleen rakentui mm. kokonainen festivaali Hampurissa. Pianistin sisäisestä energiasta ei ole kadonnut hitustakaan, mutta niinkin inhimillinen asia kuin esiintymisjännitys on vaivannut, ja hän on tullut tunnetuksi peruutuksistaan hermojen pettäessä. Monelle muusikolle lienee lohduttava tieto, ettei tämän tason tähtikään ole asiasta päässyt eroon – kuten ei itse Vladimir Horowitzkaan aikoinaan.
Argerich onkin tämän vuoksi sanonut hyvästit soolokonserteille ja keskittynyt tekemään kamarimusiikkia ja jossain määrin konserttoja hänelle tuttujen ja luotettujen muusikoiden kanssa. Luganon festivaalista on muodostunut suoranainen Argerich & Friends -tapahtuma. Itselläni on ollut huono tuuri, kun useampi yritys kuulla häntä on päätynyt peruutukseen. Sitäkin suurempi elämys oli, kun se vihdoin toteutui Barenboimim johtaman Staatskapelle Berlinin konsertissa.
Heti Schumannin konserton alussa lady näytti, mistä pesee. Avausrepliikit olivat tiikerimäisen iskeviä ja jänteviä, mutta heti perään hän venytti musiikkia hivuttavin rubatoin Schumannin kaksi olemusta, haaveellinen Eusebius ja tulinen Florestan, astuivat yhtä aikaa näyttämölle, ja niiden toisiaan ruokkiva dynamiikka tuntui tulkinnassa koko ajan.
Argerichin soitossa on säilynyt hetkessä elävä spontaanisuuden vaikutelma. Hän korosteli yksityiskohtia ja vaihtoi liikesuuntia ikään kuin tökkiäkseen arvokkaammin askeltavaa orkesteria mukaan seikkailuun. Hän jännitti musiikissa sinfonisia kaaria mutta otti sitten taas kamarimuusikon intiimin näkökulman. Hidas osa oli hellyydessään koskettava, ja finaalin innokkaissa, pakahduttavissa virtuoosiotteissa tuli esiin taas takavuosien tulisielu.
Sytyttävän konserton rinnalla Barenboimin tulkinta Schumannin toisesta sinfoniasta tuntui juuttuvan omanarvontuntoonsa, juhlavuuteensa ja tempojensa hitauteen.
Rattlen hedelmiä Lontoosta
Sir Simon Rattle palasi nykyisen orkesterinsa Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa vanhoille kotisijoilleen Berliinin filharmoniaan, jossa yleisö otti britit innoissaan vastaan. Ohjelma oli suunniteltu jumaluus luonnossa -teeman ympärille. Erilaisia näkökulmia siihen toivat tshekkiläisen nykysäveltäjän Ondrej Adámekin uusi teos Where are you ja Beethovenin Pastoraalisinfonia.
Adámek on säveltänyt teoksensa Rattlelle ja tämän vaimolle, tshekkiläiselle mezzosopraano Magdalena Kozenalle, ja säveltäjien ja esittäjien tiivis yhteys kuului musiikissa. Teos kantaesitettiin Münchenissä keväänä nettilähetyksessä mutta pääsi nyt LSO:n Euroopan kiertueella yleisön eteen. Se on ns. yleisöystävällistä mutta silti uusia suuntia avaavaa nykymusiikkia.
Teos lähtee matkaan Vanhan testamentin Kuninkaitten kirjasta, jonka tekstissä etsitään Jumalaa myrskytuulesta, tulesta, salamoista, lumimyrskystä, maanjäristyksistä, tanssista, viinistä. Pettymys siitä, kun Jumalaa ei löydy, ja etsimisen jatkaminen ovat teoksen draamallisena lankana.
Alussa laulusolisti vain availee suutaan ja kutsuu tuulta, sadetta ja muita luonnonilmiöitä käsillään kuin jokin maaginen uskonharjoittaja. Sitten hän alkaa päästellä luonnon ääniä, jotka tarttuvat orkesteriin: lyömäsoittimet matkivat salamoita, jousten glissandot myrskyjä.
Jumaluuden epätoivoinen etsintä etenee groteskiksi scherzoksi määriläisessä kansanlaulussa, jossa enkelit saattavat musiikkia rakastavaa juoppoa taivaaseen, jonka portilla Pietari kuitenkin hylkää hänet. Kansanmusiikin lainat ovat reheviä. Siitä jatketaan andalusialaiseen saeta-pääsiäislauluun ja Pyhän Teresian ekstaasissa levitointiin, kunnes selviää: jumaluus on kaikkialla. Näin uskonnotkin yhdistyvät hindulaisen Bhagavadgita-tekstin viedessä teoksen kirkastuneeseen loppuun.
Säveltäjä on kiinnostunut lauluäänestä suorien fyysisten ilmaisujen instrumenttina. Tekstit ovat hänelle myös rytmisiä mantroja, eivät vain semanttisia merkityksiä. Oli todella ihailtavaa, miten hienostuneena taidelaulajana tunnettu Magdalena Kozena tähän kokonaisvaltaiseen äänenkäyttöön taipui. Rattle orkestereineen sai luotua alkuvoimaisiin sointikuviin sellaista henkeä, että vaaniva uskonnollisen filmimusiikin vaara pysyi loitolla.
Tästä oli hyvä jatkaa Pastoraalisinfoniaan, joka samalla näytti Rattlen Lontoon-kauden saavutukset klassisessa tyylissä. Soitto oli joka detaljia myöten kultivoitua ja sointi yhtenäisen vision välittämää. Kapellimestari oli jättänyt aiemmat kokeilunsa periodityylin soveltamisesta sinfoniaorkesterille ja musisointia leimasi inhimillinen harmonia – jopa enemmän kuin Rattlen Berliinin-ajan Beethovenissa. Hän siirtyy Baijerin Radion sinfoniaorkesterin johtoon kahden vuoden kuluttua.
Toivon ääniä kaaoksessa
Berliinin filharmonikot oli valinnut Musikfest-konserttiinsa samanlaisen konseptin kuin LSO, eli iso uusi kantaesitys ja klassinen sinfonia. Uutuuden tekijänä oli Olga Neuwirth, joka on tunnettu teoksillaan kantaa ottavana yhteiskunnallisena keskustelijana.
Neuwirthin särmikäs, eklektinen musiikki pakenee niin genrejen kuin taidemuotojen rajoja ja pursuaa viittauksia niin populaari- kuin taidemusiikkiin. Hän puolustaa kaikkea erilaista ja syrjittyä. Pari vuotta sitten Wienin valtionooppera kantaesitti hänen Orlando-oopperansa – ensimmäisenä naisen tekemänä tilausteoksena talon historiassa.
Tämänkertainen uutuus oli Keyframes for a Hippogriff. Se on kirjoitettu ennen pandemiaa, ja New Yorkin filharmonikkojen piti kantaesittää se amerikkalaisten naisten äänioikeuden 100-vuotisjuhlien kunniaksi, mutta koronan tultua väliin kantaesitys siirtyi Berliiniin. Säveltäjä viittaa teoksen tematiikassa ihmisiä rikkovaan informaatiovyöryyn, mutta pandemiasta irti pyristelevässä ajassa sen apokalypsi saa myös toisenlaisia merkityksiä.
Otsikon alkuosa, avainkehys, viittaa kerroksiseen animaatiotekniikkaan, hippogriff on taas taruolento, jolla on kotkan pää ja hevosen ruumis. Molemmat liittyvät Neuwirthin taiteeseen – hän on tunnettu elokuvamusiikin tekijä, joka kyseenalaistaa niin sukupuolen kuin muiden identiteettien rajat ja laittaa ne liukumaan.
Uusi teos on tehty kontratenorille, poikakuorolle ja suurelle orkesterille, jonka orkestraatiossa huomiota herättää kahden ison syntetisaattorin ja sähkökitaran osuus. Niillä hän maalaa eteen urbaanisti ujeltavan konemaailman. Orkesterin yhtyy mellakointiin rikkonaisilla äänivyöryillään, mutta tunnelmaa keventää omalaatuinen huumori.
Äärimmäisenä vastakohtana ovat viattomuutta edustavien poikakuoron ja kontratenorin repliikit, jotka anelevat vapautta, toivoa, solidaarisuutta ja inhimillisyyttä. Tekstikatkelmat ovat kymmeneltä eri kirjailijalta, mutta mantramaisuus yhdistää niitä. Koin teoksen eräänlaisena modernina passiona. Jakub Hrusa vakuutti filharmonikot teoksen arvoista, ja väkevä-ääninen kontratenori Andrew Watts ja Tölzer Knabenchor lauloivat valoisasti.
Lopuksi Brucknerin neljäs sinfonia, johon Hrusan näklöala oli pikemmin maallinen kuin taivaallinen, mutta Berliinin filharmonikkojen muhkea ja vivahteikas sointikulttuuri oli balsamia sielulle.
Herreweghen taivasnäkyjä
Philippe Herreweghe on Champs-Élysées- orkesterinsa ja Gentin Collegium Vocale -lauluyhtyneensä kanssa noudattanut historiallisesti informoitua näkökulmaa jo vuosikymmeniä tyylillisesti laajassa ohjelmistossa, renessanssipolyfoniasta 1900-luvun puoleenväliin.
Tällä kertaa Stravinskyn Psalmisinfonia sai korostuneen sakraalia tunnelmaa ranskalaisten 1900-luun alun soittimien ja kuoron renessanssi- ja barokkipolyfonian parissa kouliintuneen laulutavan ansiosta. Kontrapunktisten linjojen kirkkaus ja soinnin läpikuultavuus tasoittivat sitä hieman karua tunnelmaa, joka teoksesta usein on aistittavissa. Puhaltimien yksilölliset värit keskustelivat arkaaisen laulusatsin kanssa.
Mitään ”totuutta” ei soittimien valinnan suhteen tietenkään ole olemassa, sillä Psalmisinfoniakin syntyi Boston Symphony Orchestran ja Serge Koussevitskyn tilauksesta, ja tuskin amerikkalaisen orkesterin soittimet kaikilta osin ranskalaisia aikalaisiaan vastasivat. Mutta eivät esittäjät mitään ainutta oikeaa esitystapaa ole sanoneetkaan edustavansa – pääasia, että musiikki toimii.
Vielä suuremman vaikutuksen Herreweghen kuoron ja orkesterin tyylipuhtaus tuottivat Faurén Requiemissa, jonka armon, lohdun ja laupeuden sanoma korostui kuoron hivelevässä soinnissa. Orkesterin aikalaissoittimien pehmeä ja kuulas sävy sulautui siihen tavalla, jollaista harvoin kuulee. Annos taivasta laskeutui tuomaan vapautusta korona-angstista.
Toisessa konsertissaan Collegium Vocale Gent paneutui Gesualdon madrigaaleihin. Herreweghe jatkoi tulkinnoissaan renessanssipolyfonian pitkille, pehmeästi virtaaville linjoille perustuvaa tyyliä, mutta Gesualdon raastavaan, tuskantäyteiseen kromatiikkaan ja sanamaalailuun se ei sopinut täysin ideaalilla tavalla. Monet madrigaalit yhdistävät rakkautta, kaipuuta ja kuolemaa samalla tavalla kuin Wagner Tristanissa ja Isoldessa – mutta paljon tiiviimmin.
Nyt nämä kuolema-sanaan tiivistyvät riitasoinnut tuntuivat turhan pyöristetyiltä. Monet italialaisyhtyeet ovat laulaneet tätä musiikkia voimallisemmin tekstin tulkintaan paneutuen.
