Neljä konserttiarviota Uuden Musiikin Lokakuusta 1.–3.10.2021.
Uuden Musiikin Lokakuu on jo 17 vuoden ajan pyöräyttänyt Ouluun uutta kamari- ja orkesterimusiikkia, järjestänyt mestarikursseja ja tuonut esille myös paikallisten säveltäjien tuotoksia. Etelä-Suomesta katsoen homma tapahtuu kaikessa vaivihkaisuudessa, ja monet klassisen musiikin parissa toimivat tuttavanikaan eivät olleet koko festivaalista kuulleet, kun sinne kerroin ensimmäistä kertaa meneväni.
Nykymusiikki ja paikallislähtöinen tekeminen ovat yhdistelmänä osoittautuneet usein saavan aikaan kutkuttaviakin lopputuloksia, kuten tänä syksynä muun muassa Kaivos- ja Kumaus-festivaalit ovat osoittaneet. Omaa Helsingin ulkopuolista paikallisväriään väläyttelevät myös muun muassa Tampere Biennale ja What ever Works! Turussa. Kuinka homma hoitui Oulussa, viulisti Maria Puusaaren taiteellisessa johdossa? Kävin kuuntelemassa (aikataulusyistä ensimmäistä ja viimeistä konserttia lukuun ottamatta) Uuden Musiikin Lokakuun tarjonnan. Etenkin torstain 30.9. Kalevi Ahon, Minna Leinosen ja Osmo Tapio Räihälän teoksilla varustetun Oulu Sinfonian konsertin väliin jääminen harmitti.
Future Colours, Oulun Musiikkikeskuksen Tulindbergin sali, pe 1.10.2021. K!art Ensemble. Schubert, Nemtsov, Kosecka, Kotronia, Durnin.
UML:n tämän vuoden ensisijainen yhtyevieras oli Tanskasta käsin toimiva K!art Ensemble (lausutaan klart), jonka yhteytenä Ouluun toimi sen oululaislähtöinen sellisti Iiris Tötterström. Muita jäseniä olivat taiteellinen johtaja, kitaristi Mikkel Schou, lyömäsoittaja Hsiao-Tung Yuan ja kosketinsoittaja, myös konsertin säveltäjiin kuulunut Rob Durnin.
Nelikon tuomisina oli 2010- ja 2020-lukujen elektroakustisia, useimmiten multimediallisia avantgardeen päin painottuvia teoksia. Räjähtävän lähdön antoi Alexander Schubertin mehevä hitti HELLO, joka on käytännössä puolistrukturoitu musiikkisäestys siihen olennaisesti kuuluvalle videolle (yhtye saa itse keksiä, kuinka äänellisesti toteuttaa videolla näkyviä asioita). Schubertille ominaisesti lopputulos on nopeatempoinen, ääridynamiikkoja suosiva, humoristinen, neljättä seinää toistuvasti rikkova, metatasoilla leikittelevä ja riemastuttavan absurdi. K!artin tulkinnan eroja Schubertin omalta YouTube-kanavalta löytyvän Decoder Ensemblen versioon oli kiintoisaa seurata, ja live-versiossa oli omana lisänään mykkäelokuvan kaltaista vaikuttavuutta.
Sarah Nemtsovin Seven Colors oli ensimmäinen teos, jonka hän sävelsi taidemaalariäitinsä kuoleman jälkeen. Nemtsovin lempivärien mukaan nimettyjä osia oli toisinaan vaikea erotella toisistaan, niiden luonteille olisi toisinaan kaivannut tekstiltä selittävää tukea. Rouheita ne kyllä olivat: K!artin käsissä ne kuulostivat joltain punkjazzin, hälymusiikin, John Cagen, George Crumbin ja Trout Mask Replican väliltä; toisinaan hyvin vapaan improvisaation kaltaisilta. Loppupäässä tunnelmasta alkoi saada kiinni kuvitellessaan soivan äänen taide-elokuvaraidaksi tyhjennettävälle talolle ja ateljeelle.
Elokuvallisuus oli läsnä myös ruotsinkreikkalaisen Athanasia Kotronian teoksessa Händer, jonka postmodernissa lyyrisyydessä kontrasteina toisilleen toimivat efektinomaiset, epäsäännölliset hälyt ja suhinat sekä neoklassinen tonaalisuus. Kotronian oma runoteksti sekä hyvin voimakkaasti Kogonadan Hands of Bressonia muistuttanut video laajensivat tunnemaailmaa monitahoisen inhimilliseksi.
Martyna Koseckan Diafoníes oli Nemtsovin ohella ainoa teos ilman videota, mutta käytti sekin äänitteitä osana kokonaisuuttaan. Sen kaksi sointimaailmaa olivat kuin saman kolikon eri puolet – säveltäjän mukaan ”kirkuva hiljaisuus ja hiljainen huuto” – joista toinen oli päihteistä, punkvaikutteista venkoilua ja toinen jännittynyttä seesteisyyttä. Kenties kokoonpanonkin luonteesta johtui, että kokeellinen jazz ja kamarimusiikki tuntuivat tässä lähestyvän toisiaan. Silti enemmän oli enemmän: Seven Colorsin tavoin myös Diafonies jäi multimediateosten varjoon.
Konsertin päättänyt Durninin what, de facto oli kaikista performatiivisin, ja 3D-mallinnusohjelman pyörittelyssään myös Schubertiakin dadaisempi; valkokankaalle heijastetut tikku-ukot oli puettu läppäreidensä ääressä olevien Yuanin, Durninin ja Tötterströmin vaatteiden väreihin, ja tilamallinnus imitoi niin ikään Tulindberg-salia. Schou toimi jonkinlaisena sätkynukkena keskellä lavaa. Tapahtuiko ääni ja grafiikka reaaliaikaisena ohjelmoinnin muutoksena, mikä muusikkojen naputtelussa oli liveä ja mikä teatteria? Ilahduttavan nörttiä: asiat eivät aina menekään koodin mukaan, kun kaoottinen elämä itsessään on täynnä bugeja. Suklaapatukoiden jakaminen kukkien tilalla hihitytti: kaikki matineaan osallistuvat saavat karkkia!
Pohjoisen maailmankansalaiset, Oulun Musiikkikeskuksen Tulindbergin sali, la 2.10.2021. Mieko Kanno, viulu; Sara Larikka, Sanna Smolander, piano; Michał Konopiński, klarinetti; Koiteli Kollektiivi. Larikka (ke.), Kettunen (ke.), Malkakorpi, Ahvenjärvi.
Dynaamiset askeleet, Galleria Harmaja, la 2.10.2021. Mieko Kanno, viulu; Oulu Sinfonian kamarimuusikot; Arctos Wind Quintet. Tenney, Byström, Torvikoski (ke.), Del Tredici, Korsulainen (ke.).
Lauantain molempien konserttien, etenkin ensimmäisen, pääosaan nousivat Ouluun kytköksissä olevat säveltäjät. Sara Larikka opettaa pianonsoittoa Oulun konservatoriolla, ja on Teija Malkakorven tavoin opiskellut Oulun ammattikorkeakoulussa. Tuomas Kettunen on Oulusta kotoisin, ja Sanna Ahvenjärvi jakaa työviikkonsa Oulun ja Haapajärven välillä.
Paikallisen sävellystuotannon esille tuominen on ideana kannatettava, ja vahvistaa myös siltaa seudun yleisöön; sen järjestämisen ohjelmaan olisi kuitenkin voinut tehdä eri tavalla. Soolopianoteokset olisivat myöhemmän konsertin teosten välissä olleet sopivammin paikallaan, mutteivät modernien Ahvenjärven ja Kettusen rinnalla erottuneet edukseen. Larikan diatoninen, eskapistinen neoklassinen triptyykki Vaikutelmia voisi olla paikallaan Spotifyn pianotaustamusiikki-soittolistalla, mutta nyt kontrasti korosti sen ohuutta. Malkakorven käytännössä kansallisromanttinen (tosin tyylin sisällä ihan kelvosti tehty) Talvisota olisi voinut olla yhtä hyvin sävelletty sata vuotta aiemmin, mutta häiritsevintä siinä oli jylhän romanttisuuden yhdistyminen sotaan. Nykytiedollamme sodan raakuudesta siinä on vain jotain väärää; tässä välissä on jo sävelletty muun muassa Benjamin Brittenin War Requiem, George Crumbin Black Angels tai Krzysztof Pendereckin Trenodia Hiroshiman uhrien muistolle, realismia lähestyen.
Koiteli Kollektiivin (sellisti Riina Salminen, pianisti Outi Nissi ja viulisti Reeta Maalismaa) tilaama Kettusen viisiosainen Lasiveistos leikitteli musiikin vaillinaisella kyvyllä imitoida jotain ei-musiiikillista: siinä oli niin vauhdikasta, helmeilevää hoketuksenomaista hinkkausta, hiivintää kohti narinaa, rytmistä jäsentyneisyyttä, spektraalisia sävyjä ja lopussa ovelan kertauksenomainen coda. Jotain samaa Kettusen äänimaailman kanssa oli siinä yllättävän strukturoidussa improvisaatiossa, jonka konsertin alussa loihti ilmoille viikon ”kotivieras”, viulisti ja Sibelius-Akatemian professori Mieko Kanno.
Kenties tunteikkaimman vaikutuksen teki konsertin päättänyt Ahvenjärven Juoksen perässäsi elämä, jonka osana Nissi, Maalismaa ja klarinetisti Michał Konopiński lausuivat kuusi Elina Salmisen runoa. Tauottomasti toisiinsa siirtyneissä osissa, aina Messiaen-maisuuksista pianon raapimisten kautta vapaatonaaliseen leijuntaan, oli ihmistunteiden kompleksia monisävyisyyttä ja samalla selkeää samaistuttavuutta, joka vei läpi melankolian ja hyväksyvän lohdun, tavoitti inhimillisesti.
Illalla idyllisen Pikisaaren Galleria Harmajassa avasi Kanno myös päivän toisen konsertin – tällä kertaa James Tenneyn kirjaimellisesti lineaarisella Koanilla, jossa viulun alimmasta kvintistä hangattiin hitaasti ja mikrotonaalisesti kohti korkeuksia, tuoden mieleen Escherin metamorfoottiset kuvat sekä Shepardin asteikon.
Alttoviulisti Helinä Nissin ja kontrabasisti Antoine Greuzardin esittelemä toisteisuus oli hieman erilaista. Siinä missä yleensä muunnelmissa säveltäjä ottaa yhden teemanpätkän ja pyörittelee sitä erilaisiin tyyleihin ja asetelmiin, oli Britta Byströmin Four Walksissa raami pidetty samana (uusamerikkalainen tyyli) ja sitä sovellettu neljään eri säveltäjään – Bruckneriin, Fauréen, Schubertiin ja Straussiin. Kiintoisa idea!
Seppo Torvikosken Una conversazionen oli tilannut sellisti Arto Alikoski, joka sen kantaesitti viulisti Nadya Pugatchevan kanssa. Kahden henkilön vuoropuhelun aaltoilusta ei aivan aina voinut olla varma, mitä tunnetta se pyrki ilmaisemaan, mutta rakenne laajeni monipuoliseksi ja ihan hyviä ideoita sisältäväksi. Jousisoitinten tekniikoista olisi voinut ottaa enemmänkin irti. Sävellysprosessin ”ylijäämänä” Torvikoskelta syntynyt Habanera oli tietoisesti encoretyyppinen lyhyt tanssi- ja viihdekappale, ja tyylipastissina oikein mainio.
David Del Tredicin duo-serenadi Dynamic Duo viululle (Pugatcheva) ja pasuunalle (Wen Long How) oli serenadinomaisuudessaan avoimen romanttista, tosin soitinten käsiohjelmassakin mainittu stereotyyppinen ”kaunotar ja hirviö” –roolitus aikansa elänyt. Del Tredicin käsityöläistaito kuitenkin kuulsi linjoista, ja itsetietoisessa silmäniskennässä oli kuitenkin sopivaa ”mitä tässä tapahtuukaan” –savuverhoa ja virtuoottisuuden näytöspaikkoja.
Illan kiintoisin teos oli nuoren Niilo Korsulaisen puhallinkvintetto omintakeisella rakenteellaan. Avausosan 1900-luvun alkua henkivä ”ranskalainen sointimaailma” toi mieleen myös ajan kokeilevammat mykkäelokuvamusiikit, mutta draama alkoi hiljalleen kehittyä: jostain eskaloitui rajujen tunteiden ryöppy, jota soittimet kuin jäivät ihmettelemään hämmennyksissään, yrittäen ikään kuin palata takaisin ”normaaliin” siinä enää onnistumatta. Neljännessä osassa verho repeilee ja alitajunta muljauttaa tietoisuuteen jotain mullistavaa, josta ei enää palata vanhaan, vaan soittajat joutuvat totuttelemaan uuteen normaaliinsa.
Future Now, Keskustan seurakuntatalo, su 3.10.2021. K!art Ensemble. Perugini (ke.), Webb (ke.), Stevanović (ke.), Miralles (ke.), Räsänen (ke.).
Sunnuntai-iltapäivän avasi Ahon ja K!art Ensemblen sävellyksen mestarikurssin päättökonsertti. Kansainvälisestä hakemusliudasta oli kurssille valittu viisi taitavaa nuorta säveltäjää, jotka saivat K!art Ensemblen soittajiston käyttöönsä – tosin ilman elektroniikkaa, mikä oli kiinnostavassakin ristiriidassa yhtyeen normaalin ohjelmiston kanssa. Teosten lyhyt kesto oli kenties hakukriteereissä rajattu, sillä suurin osa kuulosti siltä, kuin ne vasta pidempinä olisivat päässeet täyteen kukkaansa.
Riccardo Perughinin Nuovo dizionario degli affetti soolosellolle pyrki löytämään siltaa barokkiaffektien ja tämän päivän vaikeasti määriteltävien, mutta useimmille tuttujen tunteiden välille: Bachin soolosellosarjaa lähes väläyksiltä siteerannut ”oudon ihanaa”, ghostaaminen, uupumus sekä turvassa tarkkailtu raakuus aspro core et selvaggio, josta olisi toivonut kunnon hardcorepunk-rymistelyä.
Stephen Webbin A Service of Parts oli puoliksi koraalia, pehmeitä pianosointuja (moderni jazz & Messiaen), balttilais-puolalaista melankoliaa sekä sellon huiluäänispektrejä, puoliksi Schoun performanssia, jossa hän kaatoi samanaikaisesti vettä kannuun, söi sieltä nostamansa omenan ja lausui runonomaisesti, mistä teoksessa oli kyse: ainakin Sisyfos, viemärit ja valtameret mainittiin.
Sara Stevanovićin lyhyt soolopianoteos at times, I let the walls of my house blossom out ehti ensi kuuntelulla karata korvista, osittain myös siksi, että Durninin lausuntaosuudet eivät oikein kuuluneet katsomoon saakka. Introspektiivista tunnelmaa vahvisti sointublokkien ja pianon sisältä soittamisen päälle laskeutunut itsekseen hyräily.
Pilar Mirallesin Hunger And Fear Bred Anger valitsi karun aiheen: taloudellisen romahduksen, köyhyyden ja tuloerojen tuottaman, vihaksi muuttuvan katkeruuden. Musiikillisesti tunnelmat löysivät osuvat uomansa, mutta niiden kirjo ja muutos käytiin läpi aika vauhdilla – tämäkin olisi toiminut pitempänä paremmin, antanut aikaa mutustella.
Ainoa koko kvartetin esittämä kappale oli Leevi Räsäsen Tunteisiin, joka oli ylistys tyhjäntoimituksen (paikoittaiselle) tärkeydelle, omanlaiselleen festina lentelle, piilottaen kilkutteluunsa pätkän Salattujen elämien tunnusmusiikkia. Meemi- ja someajan zeitgeistille sopivasti sekä post-ironista että avoimen vilpitöntä.
Santeri Kaipiainen
Kirjoittaja on aidosti pahoillaan arvion viivästymisestä.
EDIT 10.10.2021 klo 10:04: Haapavesi korjattu Haapajärveksi Sanna Ahvenjärven töistä puhuttaessa.
