Tallinnan Estonia-teatterissa pyörii nyt yhtä aikaa kaksi uutta versiota Romeon ja Julian tarinasta, kun Prokofjevin baletti sai rinnalleen Bernsteinin West Side Story -musikaalin. Musikaali on toteutettu sekä viroksi että englanniksi paikallisen ja kansainvälisen miehityksen vuorotellessa, ja ohjaus on ruotsalais-romanialaisen alan konkarin, Tampereen Työväen Teatterin Cats-musikaalista tutun Georg Malviusin käsialaa.
Sama kansainvälistyminen tuntuu myös Viron kansallisbaletissa. Vielä vuosikymmen sitten sen tanssijoista melkein kaikilla oli virolainen tai venäläinen sukunimi, mutta nyt etenkin miesten osalta kansallisuuksien kirjo on laajentunut huomattavasti. Sen huomasi myös Romeo ja Julia -tuotannossa.
Baletin uusi koreografia on seurueen taiteellisen johtajan Thomas Edurin käsialaa. Hän on aiemmin tehnyt kaksi henkilöhistoriallista teosta, jotka kertovat taiteilija Amedeo Modiglianista ja keisarinna Katariina I:stä. Hänen pyrkimyksenään näyttää olevan viedä balettia teatterillisempaan suuntaan, perinteisen kerronnan keinoin.
Romeossa ja Juliassa tanssiteatterillisuus onnistuu sangen hyvin. Klassiset tanssikuviot kulkevat aika pitkälle klassisten versioiden ja John Crankon hengessä, mutta heti alusta lähtien Veronan aukioiden tapahtumissa on myös maanläheistä realismia.
Eri yhteiskuntaluokat kohtaavat: katutyttöjen ja -poikien liikkeissä on musikaalimaista rempseyttä, joka muuttuu arvokkaammaksi askellukseksi sukujen vanhempien esiin tullessa.
Paikoin tuntuu, että kulmilla vetelehditään turhankin rennosti; näyttämöllä pitäisi aina olla olemisen fokus. Realismi kuitenkin tuo hauskoja yksityiskohtia – mm. miten yksi tyttö yrittää vikitellä Romeota paljastamalla säärensä – ja se terävöityy dramaattisten tapahtumien myötä.
Miekkailukohtaukset ovat vauhdikkaan taiturillisia. Sukujen välinen viha tuntuu leimahtavan kuin tyhjästä – tässä tapauksessa Jevgeni Gribin kopeasti esittämän Tybaltin provosoimana.
Epookki on Shakespearen ajassa. Iir Hermeliinin siirreltävistä elementeistä koostuva lavastus vaikuttaa hieman kotikutoiselta, eikä puvuissakaan ole kovin paljon loistoa. Ehkä oli tarkoituskin, ettei visuaalinen krumeluuri vie huomiota kerronnalta.
Näkemässäni esityksessä oli ideaali pääpari. Italialainen Fransesco Piccinin on todellinen danseur noble, ylväsryhtinen ja sulavaliikkeinen prinssityyppi, johon useammatkin tytöt kuin Julia tuntuvat ihastuvan Hän on aiemmin tanssinut Suomen Kansallisbaletin nuorisoryhmässä. Olisi hänet voitu pääryhmäänkin ottaa.
Piccinin oli Romeona romanttisesti haaveileva ja nopeasti syttyvä, eikä italialainen temperamentti tuntunut edes näytellyltä.
Valko-Venäjältä lähtöisin oleva Alena Shkatula on ollut Viron kansallisbaletin ykkösballerinoja vuosikymmenen verran. Hänen Juliansa ei ole enää mikään tyttönen, mutta kokemuksen hyvät puolet olivat esillä eläytyvässä roolityössä. Pari osasi muuttaa ilmaisunsa kaunotanssista raastavaksi teatterillisuudeksi, jossa klassinen kontrolli oli revetä rettuuttamiseksi.
Kanadalainen Patrick Foster oli erinomainen kiusoittelevasta traagiseksi kääntyvänä Merutiona, ja Andrea Fabbri Benvoliona täydensi illan italialaista antia. Molemmat heistä ovat tanssineet Amerikan suurissa seurueissa, mutta Viro näyttää vetävän kummasti kykyjä puolelleen, vaikka palkat eivät ole kummoiset.
Kaspar Mänd johti Prokofjevin musiikin verevästi. Parhaimmillaan soitossa oli pakahduttavaa tunnetta, mutta se ei ollut joka hetki aivan viimeisteltyä.
Estonia-teatterissa on hausta vierailla siksikin, että intiimeissä puitteissa esitys tulee lähelle. Kaikki eleet ja ilmeet näkyvät, ja musiikki kuuluu joskus liiankin kanssa, ellei balanssin kanssa olla varovaisia. Orkesterimonttu on silti sangen syvä, mistä syystä soinnin muhkeus säilyy.
Suomalisedustus yleisössä oli Romeossa ja Juliassa jälleen huomattava. Estonia-teatteri on säilyttänyt asemansa yhtenä parhaista tavoista viettää iltaa Tallinnassa.
Harri Kuusisaari
