Teatterin alalla on itsestäänselvyys, että klassikon tulkintaan kuuluu tekstin ja rakenteen uudelleenmuokkausta, mutta musiikkiteatterissa yleensä kunnioitetaan partituuria. Aina se ei toki ole pyhä totuus, ja Prokofjevin Romeon ja Julian numeroita on kuultu orkesterisarjoissa eri järjestyksessä paitsi säveltäjän niin myös kapellimestarien versioissa.
Prokofjevilla oli kuitenkin tarkka vaisto liikkeen ja draaman karakterisoimiseksi. Kansallisbaletin uudessa Romeossa ja Juliassa koreografi Natalia Horecna ei tätä ole uskonut vaan on pannut musiikin kokonaan uuteen järjestykseen. Esitys alkaa Herttuan käskyllä ja siirtyy siitä Julian hautajaismusiikkiin, jota sitten sirotellaan eri paikkoihin balettia.
Kun tarkasti tiettyyn kohtaan liittyvä musiikki kuten Mercution kuolema vaihtaa paikkaa, se muuttuu psykologisesta kuvauksesta yleisemmäksi tunnelmaksi. Mahtipontinen Ritareiden tanssi soi nyt jengitappelun taustalla, mikä luo sille sosiaalisen kontekstin eikä ole niinkään vauhdikasta miekankalistelun kuvausta.
Oudoin ratkaisu oli se, että teos ei lopukaan rakastavaisten kuolemaan. Sitä seuraa paniikki, mutta Veronan prinssin pateettinen soolo palauttaa järjestyksen ja muistuttaa, että vihaa ja sotia on yhä edelleen. Mukana ollut commedia dell’arte -seurue kommentoi tapahtumia: kaikki riippuu meistä – valitsemmeko rakkauden vai vihan.
Voi olla perusteltua kiteyttää teoksen sanoma, mutta tässä tapauksessa se tuntui vähän katsojaa aliarvioivalta selittämiseltä. Musiikillisesti loppu oli leikkaa ja liimaa -tyyliin tehty antikliimaksi – kuultiin vielä Mandoliinitanssia ja Imettäjää, kun yleensä baletista saa poistua koskettava surumusiikki korvissa soiden ja kukin omia johtopäätöksiään vetäen.
Horecnan tarve kertoa tarinaa uudesta näkökulmasta on sinänsä oikeutettu, ja se tuo yksityiskohtien tasolla klassikkoon paljon uutta. Romeo tulee alussa lavan reunalle polttamaan tupakkaa, ja epätoivoista Juliaa ollaan naittamassa Paris’lle. Hän saa jo tällöin papilta unirohdon. Vasta sitten palataan takautumana pääparin kohtaamiseen.
Unenomaisia näkymiä ja symboliikkaa riittää. Pääparin ideaalista, taivaissa toteutuvaa rakkautta ilmaisevat puolialastomat henkiolennot, ja mustat linnut ovat kuoleman asialla. Commedia dell’arte -näyttelijöiden mukaan ottaminen kommentoivana metatasona olisi voinut toimia, mutta nyt he kertovat samaa tarinaa, jonka katsoja näkee muutenkin.
Videokuvat jättimäisestä rististä ja nahkansa menettävästä hevosesta pyörivät taustalla.
Sivuhahmojen ja -polkujen kuten Romeolle sanomaa kiikuttavan postiljoonin korostaminen ja liikkeen hyörinä täydentävät sekavaa vaikutelmaa. Koreografi ei aina tunnu tietävän, tekisikö realistista draamaa vai symbolis-poeettista kerrontaa.
Hänen haastatteluistaan sai kuvan, että nyt on luvassa ”seksiä ja väkivaltaa”, mutta niitä odottanut katsoja sai pettyä. Jos ajankohtaisuutta halutaan, teos antaisi hyvän lähtökohdan tutkia rasismia. Nyt koko Capulet- ja Montague -jengien vastakkaisuus jäi kesyksi. Eikö sen pitäisi olla Romeo ja Julia (ja West Side Story) -tulkinnoissa pääasia?
Liikekielessä Horecna onnistuu paikoin pääsemään irti klassisista varvastossuista luontevampaan ilmaisuun, mutta kovin erottuvasti hän ei ollut eri hahmoja karakterisoinut.
Ensi-iltamiehityksessä Linda Haakana ja Ilja Bolotov tanssivat miellyttävästi. He olivat tavallisia nuoria eivätkä romanttisia sankareita. Hengistä huomiota herätti Tiina Myllymäen suvereeni osuus. Antti Keinäsen Mercutio oli joukon sympaattinen valonsäde.
Täysin mysteeriksi jäi, miksi Thibault Monnierin esittämä isä Lorenzo oli puettu pellen vaatteisiin (lavastus ja puvut: Christiane Devos). Se vei uskottavuutta koko hahmolta. Lavastus oli viitteellinen eikä sitonut teosta yhteen epookkiin.
Kapellimestari Pietro Rizzo ja Kansallisoopperan orkesteri eivät antaneet numeroiden uusiksi laittamisen hämmentää vaan tarjosivat kautta illan täysipainoista musisointia. Osansa saivat niin romanttinen raastavuus kuin sadunomainen tanssiliito.
Harri Kuusisaari
