Tero Saarisen uusi koreografia Third Practice sai kesän alussa ensi-iltansa Cremonan Monteverdi-festivaalilla, ja Kuopio Tanssii ja soi -festivaalille se saatiin heti tuoreeltaan. Teos perustuu Claudio Monteverdin madrigaaleihin. Helsingin barokkiorkesteri soittaa, ja Topi Lehtipuu esiintyy sekä laulusolistina että yhtenä tanssijoista.
Ideana on heijastella säveltäjän pyrkimystä kurkotella kohti barokin yksilöllistä vapautta ja taiturillisuutta, mitä tyyliä kutsutaan nimellä Second Practice. Myös Saarinen on omassa koreografiassaan pyrkinyt etsimään uutta, ja tätä heijastaa tanssiteoksen nimi Third Practice.
Kaikki käytetyt Monteverdin mardigaalit haikailevat rakkauden illuusion perään. Tätä pakenevan illuusion luonnetta kuvaa teoksessa virtuaalisopraano Nuria Rial, jonka osuus on äänitetty etukäteen, ja hän ilmestyy projektioina ties missä kadotakseen taas. Yhdessä kohtauksessa hänen äänensä monistuu ympäri salia hienoilla surround-tehoilla.
Muutenkin Monteverdin musiikkia on käsitelty melko vapaasti, ja sitä on laajennettu elektronisin äänimaisemin. Tämä sopii hyvin teoksen uutta etsivään luonteeseen.
Saarinen on liikkeessään yhtä aikaa 1600-luvulla, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Historiallisia konnotaatioita tuovat elementit commedia dell arte -katuteatterista. Sen ilveilevät hahmot ilmestyvät kuin hullujen markkinoilta, ja niiden liikekielen maanläheisyys luo vastakohdan madrigaalien kaunosieluiselle hurmiolle.
Tero Saarinen on hakenut teoksessaan entistä vapaammin syntyvää liikettä, vaikka improvisaatiosta ei olekaan kyse. Peruseleinä ovat ylevä ja aleva, rakkauden ihannekuvan hamuaminen ja aistillisuuden groteskimpi puoli.
Joskus tuntuu, kuin tanssijat yrittäisivät herätellä ideaalisuuden pauloissa elävää Topi Lehtipuuta ja houkutella hänet realiteetin maailmaan. Ylevän pariin toisaalta vievät taas monet surrealistiset näyt: hiukset hulmuavat verhoina ja leijuvat ilmassa jne.
Liput ja verhot ovatkin visualisoinnin tärkeä elementti. Ne viittaavat niin juhliin kuin taisteluun – rakkauttahan kuvataan monessa Monteverdin madrigaalissa sodan vertauskuvin. Erika Turusen suunnittelemat puvut jatkavat samaa harsomaista, läpikuultavaa linjaa.
Joskus hahmot peittyvät huntuihin, jotka piirtyvät pimeästä Eero Auvisen hienostuneiden valojen avulla. Thomas Freundlichin projektiot tuovat oman tasonsa visuaaliseen ilmeeseen.
Joskus tulee mieleen, yrittääkö Saarinen sanoa teoksessaan liikaa ja liian monenlaisin keinoin. Etenkin loppu tuntuu hieman hajanaiselta. Keskittyminen madrigaalien teksteihin olisi paikoin voinut tehdä hyvää, vaikka niitä ei yksi yhteen tanssilla tulkitsisikaan.
Esityksen suurin sankari oli joka tapauksessa Topi Lehtipuu, jonka ilmaisun kokonaisvaltaisuus vangitsi. Ei tullut kertaakaan mieleen, että nyt laulaja parka on pantu tanssimaan, sillä näyttämötyö oli täysin luonnollista ja musiikin ilmettä tukevaa.
Lehtipuun etsijän roolia oli korostettu sillä, että paikoin hän kulki pimeällä näyttämöllä taskulampun kanssa. Moni kokemattomampi laulaja olisi ollut hukassa, mutta Lehtipuu osasi antaa joka tilanteelle merkityksen ja tavoitti myös laulullaan niin dissonanssien raastavuuden kuin koloratuurien hurmion.
Kuusihenkistä Helsingin barokkiorkesteria johti cembalon äärestä Aapo Häkkinen. Yhtye tempautui reaktioherkästi vaihtuviin tunnelmiin ja näyttämötapahtumiin, mutta miksi soittajat oli piilotettu näyttämön perälle harson taakse? Eikö heitä olisi saatu integroitua tiiviimmin näyttämölliseen kokonaisuuteen? Siitähän koko teoksessa oli kyse.
Harri Kuusisaari
