Hector Berlioz’n juhlavuotta (150 vuotta syntymästä) on vietetty lähinnä velvollisuudentuntoisesti, mutta aitoon innostukseen juhla syttyi John Eliot Gardinerin johtamassa säveltäjän esikoisoopperan Benvenuto Cellinin esityssarjassa.
Benvenuto Cellinistä tunnetaan lähinnä sen Rooman karnevaali -kohtauksesta sovitettu alkusoitto, joka jo sellaisenaan vie riehakkaaseen ja anarkistiseen tunnelmaan. Koko ooppera on kuitenkin aivan toinen juttu. Se on kiivastahtinen, laulajille hurjan vaativa ja dramaturgisesti hajanainen lajihybridi, jossa koominen ja vakava, klassinen ja uskalias sekoittuvat.
Suomessa oopperaa ei ole kuultu kuin Mariinski-teatterin esityksenä Mikkelissä 2007, mutta silloinkin lyhennetyssä muodossa ja orkesterin peittäessä laulajia. Luksusluokkaan teos kohosi syyskuussa, kun säveltäjän puolesta paljon taistellut John Eliot Gardiner toi Benvenuto Cellinin esiin esityskiertueella, joka alkoi Berliinin Musikfestistä ja jatkui Lontoon Promsien kautta säveltäjän syntymäkaupunkiin La Côte-Saint-Andréen.
Nyt kuultavilla oli kaikki Berlioz’n musiikki, ja periodinäkökulma toi esiin sen moderniuden. Gardiner, solistit, energiaa pursuava Monteverdi-kuoro ja suuri 1800-luvun periodiorkesteri Orchestre Révolutionnaire et Romantique kaivoivat esiin helmen, jonka hersyvä tilannekomiikka, orkestraation erikoisuus ja laulun virtuoosisuus julistivat vallankumouksellista ilmettä.
Ooppera perustuu löyhästi nimihenkilönsä, renessanssitaiteilija Benvenuto Cellinin elämään, josta ei puutu vauhtia ja väriä. Hänen omaelämäkertansa on kuin dekkari. Oopperassa mutkikkaiden lemmenkuvioiden ohessa hän tulee tehneeksi murhan, mutta finaali huipentuu kuitenkin Perseus-patsaan herooiseen valamiskohtaukseen, minkä ansiosta hän saa vapautuksen paavilta.
Ilman ristiriitaisuuksia hahmo ei oopperasta selviä. Cellini on selvästi vallankumouksellinen, mutta myös impulsiivinen ja egoistinen. Joku nykyihminen olisi valmis panemaan hänet telkien taakse, eikä hieno pronssipatsas, jossa Perseus nostaa ilmaan irti leikatun Medusan pään, etiikan vaatimuksista vapauta.
Hector Berlioz epäilemättä samasti itsensä Celliniin, varmaankin toivoen, että taide lopulta nostaa Parnassolle aikanaan ymmärtämättömyyttä osakseen saaneen säveltäjän.
Soittimilla on väliä
Itse näin John Eliot Gardinerin produktion ensi-illan Berliinin filharmoniassa. Kyseessä oli Noa Namatin ohjaama puolinäyttämöllinen esitys, joka meni täysin teatteriversiosta – sen verran taitavasti solistit ja Monteverdi-kuoro oli saatu lavalla liikkumaan ja reagoimaan. Koko tiimi orkesteria myöten oli osa kihisevää Rooman karnevaalia.
Berlioz mainitaan kirjoissa orkestraation mestarina, mutta harvoin sitä tulee normaalikonserteissa kovin voimakkaasti kokeneeksi. Joskus soinnutustapa voi tuntua paljaalta ja Fantastisen sinfonian huumehourut orgioineen ja mestauslavoineen jopa efektiivisiltä.
Säveltäjän ajan periodisoittimin moni asia lonksahtaa paikalleen. Ranskalaiset fagotit määkivät nasaalin karakteristisesti, ja vasket raikuvat niin että kehossa tuntuu, mutta ei volyymin vaan resonanssin siivin. Sointivärien sekoittuminen paljastaa nyt erityisyytensä, ja suoruus ja läpikuultavuus käyvät toteen, kun historialliset puhaltimet syttyvät nopeammin kuin myöhemmät.
Benvenuto Cellinissä (1834–38) Berlioz ei vielä ehdi käyttää muutama vuosi myöhemmin lanseerattua saksofonia, mutta Troijalaisissa hän sitä jo käytti. Mukana sen sijaan on mm. vuonna 1810 patentoitu ofikleidi (tuuban edeltäjä), joka matkii taipuisan humoristisesti apinaa pantomiimikohtauksessa. Neljä fagottia ovat narisevasti pälpättäviä roolihenkilöitä, englannintorvi itkee, ja neljät harput, kitarat ja runsas lyömäsoittimisto kruunaavat värikirjon.
Berlioz’n ajan jouset soivat maalauksellisesti, mutta Gardiner osoitti, että niillä saa aikaiseksi myös ärhäkkää aksentointia. Maestro kaivoi esiin kaikki orkestraation tasot sellaisella tarkkuudella, että eteen levisi yksityiskohtia ja värejä pursuileva panoraama – kuin joku renessanssiajan fresko, josta patina on poistettu. Maanläheinen ilkamointi ja romanttiset sävyt sekoittuivat.
Orkesteri jytisee ja tuuppii
Benvenuto Cellinin teoshistoria on kompleksinen. Berlioz sävelsi sen ensin opera comique -muotoon puhuttuine dialogeineen, mutta kun se ei sellaisena kelvannut mihinkään, hän teki siitä semi-serian. Pariisin ooppera esitti sen 1838, mutta se haukuttiin ja sai vain viisi esitystä. Teos jäi unohduksiin, kunnes Franz Liszt johti siitä itse tekemänsä ja leikellyn version Weimarissa 1852.
John Eliot Gardiner halusi tehdä eri versioista oman summauksensa hiljattain ilmestyneen kriittisen nuottiedition pohjalta. Ainakin versiohistoriaan syvemmin perehtymättömälle kuulijalle tulos oli napakymppi – paljon aiemmin moitittuja dramaturgisia kuoppia oli saatu paikattua.
Jo seisaallaan soitettu alkusoitto on kuin maanjäristys: orkesteri jytisee ja tuuppii toisiaan. 76-vuotias Gardiner johtaa hillittömällä energialla. Monteverdi-kuoro tanssii ja riehuu kuin bailujoukko mutta siitä huolimatta laulaa viiltävän kirkkaasti ja täsmällisesti.
Michael Spyres nimiroolissa on kuin 1800-luvun ranskalaisen tenorin inkarnaatio ja selviää vaikeimmistakin kuvioista ja hypyistä charmikkaasti. Sophia Burgos tihkuu sensuaalisuutta Cellinin mielitiettynä Teresana. Maurizio Murato tuo vastavoiman ärhentelevänä Balduccina, joka saa edustaa oopperassa neroa vastaan asettuvaa keskinkertaisuutta.
Tuotanto on tulossa myös cd:lle Gardinerin Soli deo Gloria -merkillä, ja sitä sopii odottaa.
Harri Kuusisaari, Berliini
