Pariisin klassinen musiikkielämä on toipunut terroristi-iskun aiheuttamasta shokista, ja konserttitalot ja ooppera pullistelivat jo joulun alla yleisöä entiseen tapaan. Baletissa kauden odotettuja tapauksia oli Pierre Boulezin musiikkiin tehty uutuusteos.
Baletti on yhtä painava osa Opera de Paris’n kahden talon ohjelmistoja kuin oopperakin, ja yleisössä se herättää jopa suurempia intohimoja. Huippuryhmän johdossa on tämän kauden alusta ollut ranskalainen, New York City Ballet’ssa pitkään tanssinut Benjamin Millepied, joka on ottanut valinnoissaan uuden, kantaesityksiä korostavan suunnan. Hienoa, että johtoon on saatu luova kyky – sellaistahan ei siellä ole ollut sitten Rudolf Nurejevin.
Millepied on itse ehtinyt tehdä tanssijoilleen kaksi uutuutta, Daphnis ja Chloen Ravelin musiikkiin ja luottosäveltäjänsä Nico Muhlyn kanssa luodun teoksen Clear, Loud, Bright, Forward. Näin viimeksi mainitun syyskuussa. Koreografiassa on amerikkalaista vaikutusta:
liikekieli on George Balanchinen peruja, mutta se laajenee milloin William Forsythen ekspressiivisten venytysten ja pysähdysten, milloin postmodernin leikittelyn suuntaan.
16 tanssijaa muodostavat virtuoosisen liikevuon saumatta vaihtuvine duoineen, trioineen ja kvartetteineen. Oleellista teoksessa on se tapa, jolla klassinen, abstrakti pinta muuttuu mystiseksi perspektiivivaihdoksin. Niitä korostavat Muhlyn kauhuelokuvamaisia sävyjä saava musiikki ja heiluviin lamppuihin ja kallistuviin valopintoihin perustuva visualisointi.
Musiikki ja liike kertovat samaa kieltä: uusklassinen rytmiikka ja oudolla tavalla kaunis pinta osoittautuvat petollisiksi, alitajunnan vallatessa alaa. Tällaisen tarkkuutta ja äärimmilleen vietyä elastisuutta vaativan tyylin parissa pariisilaistanssijat eivät ole aivan kotonaan, mutta juuri uusia haasteita huippuryhmä kaipaakin kehittyäkseen. Ensemblessä tanssi myös suomalainen Iida Viikinkoski – musikaalisesti ja elävästi.
Musiikin, liikkeen ja valon tanssia
Vähintään yhtä kiinnostava kantaesitys oli joulukuussa. Brittikoreografi Wayne McGregor oli tehnyt koreografian Alea Sands Pierre Boulezin Anthémes II -teokseen (1991/1997). Samalla ilta juhlisti Boulezin päättynyttä juhlavuotta myös kahdella muulla teoksella, joiden musiikin (Stravinskyn Kevätuhri ja Ligetin Polyphonia) kanssa mestari on ollut paljon tekemisissä.
Anthémes II leviää Boulezin monien elektroakustisten teosten tapaan tilallisiksi kokemuksiksi, joissa kompleksisuus ja kontrolloitu sattuma onnistuvat kohtaamaan. Tällaiseen musiikkiin on vaikea kuvitella tanssia, mutta Alea Sandsissa liike olikin vain yksi elementti. Ennen Boulezia yleisö sai hämmästellä ikään kuin sähköiskuista tullutta leimahtelua ja rätinää, joka valaisi koko Garnier-oopperan katon Marc Chagallin freskoineen.
Halo-ilmiötä muistuttava salamoiden tanssi oli installaatiotaiteilija Haroon Mirzan luomus. Kun alttoviulisti Michael Barenboim aloitti soiton, elektroniikka tuntui sinkoavan äänet tilaan vastaavanlaisin vaikutelmin. Hysteerinen aktiviteetti taittui prisman kautta heijastuksiksi. Lavalla Miriza oli loihtinut valotaulun, jonka silmissä vipeltävät kuviot oli johdettu suoraan musiikin äänivärähtelyistä. Silti kyseessä ei ollut yksi yhteen kuvittaminen, vaan musiikki, tanssi ja valotaide kohtasivat levotonta ja jännitteistä ilmapiiriä luoden.
Unisex-trikoiset tanssijat oli puettu ikään kuin mustaraitaisiksi leopardeiksi, jotka assosioivat yhtä aikaa klassisiin fauneihin ja kubistiseen taiteeseen. Liikekieli oli neoklassista, mutta McGregor ”häiritsee” sitä oudoin kääntein ja fragmentaarisin pysähdyksin. Toisinaan tanssijat kulkivat kuin mekaanisina nukkeina musiikin vangitsemina, toisinaan taas kisailivat ja tarrautuivat toisiinsa kissaeläinten tapaan. Surrealistinen vire kantoi.
Christopher Wheeldonin koreografia Ligetin pianoteokseen Polyphonia oli vähän akateeminen suorine Balanchine-muistumineen, mutta Pina Bauschin versio Stravinskyn Kevätuhrista vei jalat alta. Ryhmä on tanssinut sitä jo vuodesta 1977, mutta sen alkuvoima tuntuu yhä hätkähdyttävältä. Elegantit pariisilaistanssijat osaavat olla myös maanläheisiä.
Kapellimestari Vello Pähn antoi musiikin räiskyä ja jyskyttää.
Harri Kuusisaari
Kuvat (C) Julien Benhamou / Opera National de Paris
