Sopraano Camilla Nylund elää uransa huippukautta. Ääni on kypsynyt täysiin Wagner-mittoihin ilman, että se olisi menettänyt yhtään raikkaan lyyrisestä ”jugendlich” -sävystään. Lisäksi hän on kehittynyt karismaattiseksi näyttelijäksi: hänellä on kyky samastua rooliin empatialla mutta silti ilman suuria teatraalisia elkeitä.
Lentävän hollantilaisen Senta oli Helsingissä viime syksyn tapaus niin äänellisesti kuin taideopiskelijaksi ohjatun hahmon toteutukselta. Tänä kesänä Nylund laulaa Valkyyrian Sieglindea Bayreuthissa ja ensi vuonna Isoldea Jonas Kaufmannin rinnalla Bostonissa (kyseessä on tenorigurun kauan odotettu Tristan-debyytti!).
Kevätkauden voitto oli keisarinnan rooli Richard Straussin oopperassa Die Frau ohne Schatten, jota hän esitti ensimmäistä kertaa Berliinin valtionoopperan Festtage-tapahtumassa pääsiäisenä.
Loppukohtauksen jälkeen hän seisoi lavalla yksin ottamassa vastaan yleisön raivokkaita aplodeja, joihin oli helppo yhtyä. Kyseessä oli yksi hänen parhaista rooleistaan.
Strauss ja libretisti Hugo von Hoffmanstahl halusivat tehdä oopperasta Taikahuilun veroisen sadun, runsaalla symboliikalla ja wagneriaanisesti hehkuvalla musiikilla höystettynä.
Henkimaailman olentona keisarinna on vailla varjoa, mikä on hedelmättömyyden symboli, mutta samalla hän on isänsä ja miehensä vankina, kykenemättömänä toimimaan. Matka ihmisten maailmaan opettaa myötätunnon ja tuo vapautumisen.
Ei tarvitse kovin paljoa mielikuvitusta vetääkseen siitä yhteyksiä Freudin ja Jungin ajatteluun, ja näin tekee myös ohjaaja Klaus Guth tuotannossa, joka on yhteinen La Scalan ja Lontoon Royal Operan kanssa. Guth toteuttaa konseptinsa niin älykkäästi, että tuloksena on mielikuvitusta kutkuttava psykodraama.
Ooppera alkaa, kun keisarinna makaa sängyssä, ja lääkäri tutkii häntä. Sitten hän aloittaa unimatkan menneisyyteensä.
Symboliikka on tarkoin valittua – keisarinna esimerkiksi tapaa gaselli- ja haukkapäisen nuoren naisen, jotka keisari sitten metsästää. Videokuvissa vipeltävät syntymättömät lapset ja luonnonvoimat. Pyörönäyttämö rullaa ja muuttaa kuvat salongeista kuumaisemiksi.
Vaikka keisarinna onkin oopperan keskushenkilö, hahmo herää kunnolla eloon vasta loppupuolella. Manipuloiva imettäjä (Berliinin esityksessä sarkastis-pirullinen Michaela Schuster) vie alkupuolella päähuomion, ja myös värjärin vaimo päihittää äksyilevällä dramaattisuudellaan kiltin keisarinnan.
Camilla Nylund kuitenkin loi hahmoonsa sellaistakin sisäistä voimaa, jota libretosta ei kuka tahansa löydä. Ratkaiseva kohta oli, kun hän seisoo yksin sairaalahuoneessa ja päättää kieltäytyä taikajuoman juomisesta ja ihmisen varjon ottamisesta. Myös venematkan henkien valtakuntaan Nylund tekee inhimillisesti taistellen.
Guthin ohjauksessa keisarinna pitää värjärin vaimoa peilikuvanaan. Nylund ja loistava ruotsalainen dramaattinen sopraano Inéne Theorin ovat näyttämöllä varsinainen Pohjolan voimanaisten duo. Heidän välisensä tiivis kontakti oli yksi esityksen valtteja. Wolfgang Kochin värjärissä oli porvarillista maanläheisyyttä, ja Burkhard Fritzin keisari kajahteli herooisesti mutta samalla ahdistuneesti.
Zubin Mehta johti hehkuvasti, ja Berliinin Staatskapelle toteutti jättipartituurin tarvittaessa myös kamarimusiikillisesti. Enemmän hienosäätöä 81-vuotias maestro olisi kuitenkin saanut tehdä.
Orkesterisoiton osalta Staatsoperin pääsiäisfestivaalin huipentumaksi kohosikin Wagnerin Parsifal. Daniel Barenboimin visio teoksesta syvenee kerta kerralta niin, että vastaavanlaista Parsifal-sointihuumaa ei varmasti koe missään muualla. Ohjaaja Dmitri Tsherniakovin dostojevskilais-nostalginen visio rappeutuvasta ritarikunnasta kosketti, ja solistikaartin huippuina olivat René Pape (Gurnemanz), Adreas Schager (Parsifal) ja Anna Larsson (Kundry).
Harri Kuusisaari, Berliini
