Meyerbeerin ooppera Profeetta syntyi 1500-luvun uskonnollisen ääriliikkeen tarinasta ja Ranskan vuoden 1846 vallankumouksen terästämänä, mutta sen sanoma kansan kierosta manipulaatiosta on yhä ajankohtainen. Liian harvoin esiin pääsevä jättiteos nähtiin syyskauden päätteeksi Deutsche Oper Berlinissä.
Meyerbeerillä ja hänen libretistillään Eugen Scribellä oli taito löytää grand operoilleen sellaisia historiallisia aiheita, joilla oli päivänpolttavia yhteyksiä myös heidän aikanaan. Näin Pariisin suuresta oopperasta tuli politiikan näyttämö, vaikka sensuuri pitelikin suitsia.
Vuonna 1849 ensi-iltansa saaneen Profeetan historiallisena päähenkilönä on Jean de Leyde eli Juhana Leideniläinen (1509–1536), räätäli ja ravintolaisäntä, joista tuli anabaptistien eli kasteenuudistajien johtaja. Hänestä tuli liikkeen profeetta, ja hän yritti muuttaa Münsterin kaupungin teokratiaksi, kunnes joutui piiritetyksi ja hänet mestattiin.
Kasteenuudistajien kirkkoa ja vallanpitäjiä kritisoiva sanoma enteilee osin kommunismia, ja se sai suosiota köyhän kansan keskuudessa. Se joutui kuitenkin kirkon vainon kohteeksi, ja nykyisin sen uskonnollinen perinne elää helluntailaisissa ja muissa vapaissa seurakunnissa.
Meyerbeer hioi oopperaansa pitkään ja oli saanut sen jo pääosin valmiiksi, kunnes Euroopan hullun vuoden 1846 tapahtumat alkoivat vyöryä päälle. Ranskassa alkoi vallankumous, jonka seurauksena kuningas syrjäytettiin ja maasta tuli tasavalta – joskin presidentiksi valittu Ludwig Napoleon kruunautti itsensä keisariksi vuonna 1852.
Meyerbeer seurasi tapahtumia Pariisissa ja raportoi väkivaltaisuuksista kirjeissään. Ajan tapahtumat näkyivät myös muutoksina Profeettaan. Oopperasta tuli entistä selvemmin uskonnollisen ja poliittisen manipulaation kuva, jossa kansaa vedätetään miten halutaan. Kasteenuudistajat kuvataan kyynisinä huijareina, joista tulee hirmuhallitsijoita ja joiden sysäämänä Jean luisuu hybrikseen ja luulee olevansa Jumalan poika.
Spektaakkelin huipentavassa Jeanin kruunajaisissa tämän äiti Fidés on vähältä kavaltaa valeprofeetan, mutta Jean kieltää äitinsä. Dilemmaa ja katumusta setvitään raastavasti, mutta suhde rakastettuun, Bertheen, jää ulkokohtaisemmaksi. Lopussa kaikki kuolevat piiritetyn palatsin räjähtäessä kasaan. Wagner otti tästä sytykettä Jumalten tuhoonsa, ja oopperan joukkoseremonioiden kaikuja on Verdin Aidassa ja Don Carlossa.
Musiikillisesti manipulaation ja katastrofin reunalla tanssimisen tunne ilmenee monin keinoin. Oopperassa on uhkaavia marsseja ja maalaistansseja, jotka ovat luisumaisillaan pois kontrollista. Jean alustaa valloitustaan harpun säestämällä paratiisikuvalla: ”veljet, kohti aurinkoa ja vapautta” sopii monen huonosti päättyneen vallankumouksen motoksi.
Kaikkien miespäähenkilöiden musiikillinen kuvaus viestii epäluotettavuudesta. Uskonmiehien mottona on yksinkertainen, toistuva koraali, jossa on kansankiihotuksen iskua. Jeanin avausaaria alkaa viattomana pastoraalina, mutta vallanhimo on vaivoin peiteltyä.
Balettikohtaus oli aikanaan uutta, sillä se tanssittiin rullaluistimilla, kuvaten kyläläisiä luistelemassa järven jäällä. Auringonnousun kuvauksessa käytettiin uusinta valotekniikkaa, ja palatsin tuho oli aikansa Hollywood-spektaakkelia.
Teoksen poliittinen luonne antaisi nykyohjaajalle paljon houkutuksia ajankohtaistuksiin. Oliver Py välttää Deutshe Oper Berlinin uudessa tuotannossa suoria osoitteluja, mutta julmuutta riittää. Balettikohtauksesta tulee groteski painajainen raiskauksineen, ja lopun bakkanaalissa alastomat tanssijat keikkelehtivät punaisessa bordellivalossa.
Jotenkin vain ideat tuntuivat ennenkin nähdyiltä ja perisaksalaisilta. Visualisoinnissa Pierre-André Weitz oli tyytynyt rumiin teräsrakennelmiin. Miksei grand operán spektaakkeliluonteesta uskalleta ottaa hyötyä irti Broadwayn tyyliin?
Musiikillisesti esitys oli kuitenkin tasokas. Gregory Kunde toi esiin joustavalla äänenkäytöllään Jeanin fanaattisuuden ja epävarmuuden, ja Clémentine Margaine teki Fidésistä oopperan väkevän naispäähenkilön, jonka usko ja moraali loivat kontrastin kieroille miehille. Deutsche Operin kuoro pani parastaan, ja Enrique Mazzolan johdolla Meyerbeerin musiikki nousi suureen voimaan ja merkitysten moninaisuuteen.
Harri Kuusisaari, Berliini
