Fromental Halévyn Juutalaisnainen oli 1800-luvun puolenvälin suurin oopperahitti, mutta antisemitismi lopetti sen lennon. Nyt se on palaamassa lavoille, syystä: teos kertoo rasismista, uskonnollisen ääriajattelun tuhovoimasta ja suvaitsevaisuuden tarpeesta.
Grand opéraa, 1800-luvun ranskalaista valtatyyliä muistellaan aikansa Hollywood-spektaakkelina, jossa jättikuorot, baletit ja ylelliset lavasteet ovat draamaa tärkeämpiä. Tässä yleistyksessä sorrutaan teosten aliarvioimiseen. Totta kai niiden piti houkutella katsomoon nousevaa porvaristoa, mutta rönsyjen ytimessä oli usein kova poliittinen sanoma.
Kaksi grand opéran suosituinta teosta, Halévyn Juutalaisnainen (La Juive) ja Meyerbeerin Hugenotit toivat esiin uskonnollisten ryhmien välisen vihanpidon, rasismin ja vaarallisen fanatismin tapaisia teemoja suoremmin kuin siihenastinen ooppera koskaan.
Vuonna 1834 kantaesitetty La Juive nousi Pariisin oopperassa vuosisadan suurimmaksi hitiksi yli 500 esityksellään. Myös esimerkiksi Münchenissä sitä esitettiin 170 kertaa. Se käännettiin kymmenille kielille, ja sen sävelmät levisivät mm. Lisztin pianofantasiassa Réminiscences de La Juive. Verdi ja Wagner omaksuivat siitä aineksia teoksiinsa, ja Mahler toi sen Wieniin.
Nouseva antisemitismi katkaisi lennon, ja toisen maailmansodan jälkeen tyyli tuntui menneen maailman jäänteeltä. La Juiven renessanssi alkoi 1999 Wienin valtionoopperan uuden tuotannon myötä, joka jatkoi Metropolitaniin. Soile Isokoski oli mukana tässä voittokulussa laulaen Rachelin osaa. Nyt suosio vain kasvaa, sillä tänä vuonna siitä on saatu Keski-Euroopassa jo neljä uutta tuotantoa: Lyoniin, Nürnbergiin, Mannheimiin ja Müncheniin.
Uudelle tulemiselle on taiteelliset perusteet. Eugène Scriben libretto on sisällökäs ja tuo esiin yksilöiden ristiriidat yhteiskunnallisen murroksen ja uskonnollisen fanaattisuuden paineissa.
Halevyn musiikki on vuolaan melodista ja monitasoista. Sitä kuunnellessa tuntee löytäneensä uudelleen musiikin historian kadonneen risteyskohdan, jossa bel canton taituruus, Verdin väkevälinjaisuus, Wagnerin johtoaiheet ja ranskalainen värimaailma kohtaavat.
Fanatismin umpikuja
La Juiven tarina on melko samanlainen kuin Verdin Trubaduurin verikostoineen ja kadonneine lapsineen, mutta libretto avaa henkilöiden psykologiaa syvemmin. Paljon on tapahtunut jo ennen alkua. Juutalainen kultaseppä Éléazar on pelastanut Rooman maistraatin Brognin tyttären tämän talon joutuessa poltetuksi ja kasvattaa Rachelin kuin oman lapsensa. Samalla kosto kytee mielessä Brognin hirtettyä aiemmin Éléazarin pojat.
Itse tapahtumat sijoittuvat Sveitsiin Konstanzin kirkolliskokouksen aikaan 1414. Brogni on siirtynyt kirkon kardinaaliksi. Rachel rakastuu juutalaiseen taiteilijaan Samueliin, joka itse asiassa on naamioitu kristitty ruhtinas Leopold. Juutalaisten ja kristittyjen välinen suhde oli tuohon aikaan vakava rikos. Totuus paljastuu, ja molemmat tuomitaan kuolemaan.
Lopulta Rachel pelastaa rakastamansa huijarin luopumalla syytteestä mutta joutuu itse heitetyksi kiehuvaan öljyyn. Vasta tällöin Éléazar paljastaa Brognille Rachelin olleen tämän kadonnut tytär. Juutalainen on saanut kostonsa – samalla hetkellä, kun kristittyjen kuoro laulaa oman kostamisensa makeudesta.
Teoksen vastakkainasettelu on selkeä: nuoret rakastavaiset edustavat uutta aikaa, jossa uskontojen välisiä rajoja ei ole, mutta vanhat jäärät pitävät kiinni vihanpidosta. Sekä Éléazar että Brogni ovat fanatisminsa uhreja. Heillä on myös sovittelevat puolensa ja annos rakastavaa isää, mutta lopulta he jäävät kuitenkin ääriajattelun umpikujaan.
Kuoro on rasistien manipuloitu massa, ja kritiikki kirkon ahdasmielisyyttä kohtaan on vaivoin peiteltyä. Teoksen historiallisena taustana ovat Napoleonin yritykset ratkaista juutalaisten asema. Baijerin valtionoopperan ohjelmakirjassa siitä vedetään yhteys nykypäivän Saksaan, jossa muslimipakolaisten kykenemättömyys integroitua on vastaavanlainen ongelma.
Itkumuurien katveessa
La Juiven kantaesityksen yhteydessä lehdet kirjoittivat haltioituneina historiallisen lavastustaiteen ihmeistä, jotka uudella näyttämötekniikalla loihtivat illuusioita toistensa perään. Jopa urut oli pystytetty lavalle avauskohtauksen messua varten.
Kauemmas ei tästä voi mennä kuin Baijerin valtionoopperan uudessa tuotannossa, jonka urkumessu soi ämyreistä painajaismaiseksi kaiutettuna, ja lavalla oli usein pelkkää pimeää.
Ohjaaja, espanjalainen Calixtio Bieito on tullut tunnetuksi seksillä ja väkivallalla mässäilijänä, mutta nyt hän oli kesyyntynyt ja tehnyt pelkistyneen työn, jossa oli jätetty sivuun niin uskonto kuin historiakin. Selkeiden viitteiden sijaan hän viljeli hämärää symboliikkaa, kuten laittaen kristityt huitomaan juutalaisia koivunoksilla. Ainakin suomalaista saunojaa huvittaa.
Rebecca Ringstin rakennuttama lavastus koostuu jättimäisestä metallilevyjen muurista, joka liikkuu lavalla. Sen voi tulkita uskontokuntia erottavaksi itkumuuriksi, ja loppupuolella sille heijastetaan videokuvaa teurastettavasta lampaasta.
Metalliseinän tuijottaminen neljän tunnin ajan oli hieman raskasta, mutta valospoteilla luotiin intiimejä kuvia psyykkisesti kamppailevista ihmisistä. Se toimi, mutta kovin inspiroituneelta ohjaus ei silti vaikuttanut. Kuoro sai seisoa koko ajan seinää vasten staattisena massana, osin silmät sidottuina.
Roberto Alagnan tummentuneelle tenorille Éléazarin osa sopi, ja isälliset tunteet välittyivät. Laulu kulki, vaikka neljännen näytöksen vaikea aaria ei oikein onnistunutkaan. Virolainen basso Ain Anger lauloi muhevasti kardinaali Brognina. Hän ei tehnyt hahmosta inkvisiittoria vaan ihmisen, joka kärsii menneistä traumoistaan.
Alexandra Kurzak Rachelina ja Vera-Lotta Böcker prinsessa Eudixiena edustavat nuorta, nousevaa sopraanojoukkoa, ja molemmat olivat tehtäviensä tasalla. John Osborn Leopoldina vakiinnuttaa asemaansa korkeiden ranskalaisten tenoriroolien eleganttina taitajana.
Spektaakkelista draamaksi?
Alun perin La Juive kesti yli viisi tuntia, mutta Münchenissä selvittiin vajaalla neljällä. Lyhennyksistä vastasi kapellimestari Bertrand de Billy. Mennä saivat niin alkusoitto, baletti, toistot kuin dialogitkin. Syntyikö kiteyttämällä spektaakkelista draamaa?
De Billy perusteli ratkaisuja ohjelmakirjassa. Grand opéran alkupuolella yleisö vasta valuskeli sisään ja seurusteli aitioissaan, ja siksi ensimmäiseen näytökseen sijoitettiin pitkittäviä toistoja ja joukkokohtauksia. Kolmas näytös aloitettiin baletilla, jonka jälkeen moni herrasmies poistui. Tihein draama sijoittui vasta neljänteen ja viidenteen näytökseen.
De Billyn mukaan hullukaan ei tekisi grand opéraa alkuperäisversioina, sillä sellaisia ei olekaan: teokset muuttuivat esitysten myötä, eikä baleteilla usein ollut yhteyttä sisältöön. Totta – istumista riitti nytkin, ja intiimit kohtaukset (mm. naisten koskettava duetto ja Éléazarin aaria kahden englannintorven säestämänä) nousivat loppupuolella ansaitsemaansa arvoon. Juuri niistä Verdi otti aineksia mm. Don Carlokseen.
Mutta silti: menetetäänkö leikkauksilla ja näyttämöllisellä pelkistyksellä jotain lajityypin perimmäisestä, irrationaalisesta taiasta? Voisiko lähteä enemmän historiallisesta kuin nykypäivän perspektiivistä? En ole varma. Täytyy hankkia heti lippu Hugenottien uuteen tuotantoon Berliinin Deutsche Operiin marraskuussa. Ehkä siitä saa lisävalaistusta.
Sokerina pohjalla
Rondon lukijamatkaan Münchenin oopperajuhlille kuului La Juiven lisäksi Puccinin Tosca, jossa loisti tähtitrio Anja Harteros, Jonas Kaufmann ja Bryn Terfel.
He lauloivat maineensa ja hintansa veroisesti. Tosca ei ehkä ole kaikkein otollisin rooli ylväälle Harterosille, mutta hienosti hän sen silti teki – tämä ei ollut niinkään kuumaverinen kuin aristokraattinen diiva. Kerrankin kuulee laulettavan osaa puhtaasti!
Kaufmann oli taas huippuvedossa, yhdistellen karheaa, baritonaalista keskirekisteriä herooisiin ylä-ääniin ja E lucevan le stelle -aarian haipuviin ohenteisiin ja venyttelyihin. Terfelin Scarpia ei ollut yksioikoinen pahis vaan myös aistillinen egoisti.
Baijerin valtionoopperan ylikapellimestari ja Berliinin filharmonikkojen seuraava johtaja Kirill Petrenko otti Puccinin musiikkiin tiukan, melkein sinfonisen ja analyyttisen otteen ja karttoi vellovaa romantiikkaa. Tulos oli epätavallinen mutta draamallisessa intensiteetissään mestarillinen. Klassikkoa kuunteli uusin korvin, ja se on aina jotain se.
Harri Kuusisaari
