Pegida-liike näyttää hälyttäviä lukemia Dresdenin ilmapiiristä, mutta kaupungin musiikkijuhlat on asettunut vastavoimaksi ja aikoo taistella suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden puolesta – ja kaupungin, jossa taide kuuluu kaikille.
”Emme ole kulissi muukalaisvihalle.”
”Avaamme esiripun ihmisyydelle ja suvaitsevaisuudelle.”
Tällaisia tekstejä vilistää valotaulussa, joka on asetettu arkkitehti Semperin mukaan nimetyn Dresdenin oopperatalon pääsisäänkäynnin yläpuolelle. Laitoksella on imago-ongelma: sen edessä olevalla aukiolla pidetään muukalaisvihamielisen Pegida-liikkeen mielenosoituksia, joihin koko oopperatalo tahtomattaan joutuu osalliseksi.
Oopperan työntekijät kokevat tilanteen kiusallisena joutuessaan puikkelehtimaan töihin vihaisen väkijoukon lomitse – varsinkin, kun ooppera ja baletti ovat perusluonteeltaan kansainvälisiä taidemuotoja, ja seurueessa on taiteilijoita 21 maasta. Moni on huolissaan koko Dresdenin maineesta kulttuurikaupunkina.
Oopperan johto on välttänyt ottamasta suoraan kantaa politiikkaan, koska se saattaisi provosoida vastakkainasetteluja entisestään. Kaupungin musiikkifestivaali, Musikfestspiele Dresden kuitenkin on valinnut puolensa, ja se näkyy myös tämän vuoden ohjelmissa.
Monikulttuurisuuden sanomaa tuodaan esiin niin tyylien rinnakkaiselolla kuin maantieteellisillä valinnoilla. Yhtenä painopisteenä on juutalaisuus musiikissa, ja Israelin filharmonikot on residenssiorkesterina. Tällä on tietenkin kipeä kosketus Saksan historiaan.
Avoimuuden sanomaa
Festivaalin taiteellinen johtaja, Saksan parhaihin sellisteihin kuuluva Jan Vogler on itsekin esimerkki globaalista muusikosta. Hän toimi 1980-luvulla Dresdenin Staatskapellen soolosellistinä, nuorimpana pultin haltijana kautta aikojen.
”Se oli itäsaksalaiselle paras kuviteltavissa oleva työpaikka. Minulla oli pieni asunto, ei puhelinta, vain musiikki. Oli fantastinen tunne asettua osaksi orkesterin suurta, romanttista traditiota ja soittaa sekä sinfonioita että oopperaa”, hän muistelee.
Muurin murruttua Voglerille tuli entistä selvemmäksi, että maailmassa ja musiikissa on muutakin. Hän muutti New Yorkiin, aloitti soolouran ja avioitui kiinalaissyntyisen vaimonsa kanssa. Hän kuitenkin halusi myös tehdä jotain kotimaansa kulttuurin hyväksi ja perusti vuonna 1993 Mortzburgin linnaan itäisen Saksan ensimmäisen kamarimusiikkijuhlan. Hän johtaa sitä yhä Dresdenin festivaalin ohessa.
Molemmissa tapahtumissa hän haluaa korostaa avoimuuden sanomaa. ”Musiikki on rajaton asia. Eri kulttuureista tulevat muusikot ovat soittaessaan yhtä uskontoon, poliittisiin näkemyksiin, seksuaaliseen suuntautumiseen ja muihin asioihin katsomatta”, hän korostaa.
Miten Vogler sisällä kasvaneena mutta nyt ulkopuolisen perspektiivin omaavana näkee Dresdenin tilanteen? Miten kulttuurinen rikkaus ja rasistinen liikehdintä ylipäätään voivat sopia yhteen? Eikö kulttuurin pitäisi edustaa kaikkea sitä hyvää, joka pitää mielet avarana?
”Onni on ollut se, että sodassa tuhotun kaupungin infrastruktuuriin on panostettu niin paljon. Tiet ovat kunnossa, julkinen liikenne pelaa, rakennukset on korjattu. Jo DDR restauroi Semperoperin. Saksalle tyypillinen ongelma on kuitenkin jäänyt: ajattelemme materiaa, emme koulutusta, ja korjaamme taloja muttemme sitä, mikä ihmisten päässä liikkuu”, hän sanoo.
”Pegida ei valitettavasti ole ainut nationalistisen ääriajattelun ilmentymä. Syynä on se, että ihmisten mieliin ei ole tarpeeksi syvälle juurrutettu sitä, mitä demokratia ja ihmisten välinen solidaarisuus merkitsevät. Festivaalina haluamme taistella suvaitsevaisuuden puolesta. Ellemme muistuta vaaroista, natsi-Saksan möröt saattavat yllättäen olla taas keskellämme.”
Ellemme muistuta vaaroista, natsi-Saksan möröt saattavat yllättäen olla taas keskellämme.
Saksa kuitenkin on harrastanut enemmän itseruoskintaa kuin mikään kansakunta? ”Ehkä näin on, ja parempi se kuin arroganssi. Silti etenkään idässä suhdetta menneeseen ja kahteen diktatuuriin ei ole vielä tarpeeksi käsitelty. Historiaa ei voi koskaan kompensoida, sen kanssa on elettävä, ja siitä voi oppia. Sama tilanne on monilla muillakin kansoilla – esimerkiksi Kiinalla kulttuurivallankumouksensa kanssa.”
Perinne vaatii luovuutta
Vogler sisällyttää festivaalin ohjelmaan kulttuurisia viestejä. Hän kutsuu kaikki musiikin harrastajat soittamaan keskenään ympäri kaupunkia ja laittaa Israelin filharmonikot ja saksalaiset kuorot yhteen Mahlerin kahdeksannessa sinfoniassa. Hän tuo esiin uutta musiikkia, populaariestetiikkaa ja periodisoittimien liikettä. Miten tämä otetaan vastaan konservatiivisessa, perinteistään ylpeässä kaupungissa?
”Hyvin, sillä tulevaisuuteen katsovana festivaali edustaa jotain erilaista. Täällä soitetaan koko vuosi Wagneria, Bruckneria ja Richard Straussia – emme me voi enää toistaa samaa. Festivaali ei ole museo vaan osa elävää kaupunkia. En halua ohjelmassa tuoda esiin omaa makuani vaan pitää yllä laajaa spektriä. Korkea kvaliteetti yhdistää muusikot ja yleisön.”
Vogler korostaa, että traditio tarvitsee vastapainokseen luovuutta, sillä pelkkä säilyttäminen on vaarassa muuttua luutuneisuudeksi.
”Arvostan paljon Staatskapellen työtä tradition ylläpitäjänä. Mahtavaa, että tällainen sointi on säilynyt. Silti se on myöhäisromantiikan, 1900-luvn alun sointia, eikä se ole koko kuva edes romanttisesta musiikista. Siksi halusin koota oman festivaaliorkesterin, joka soittaa 1800-luvun periodisoittimin. Dresdenissä on mahtavat historialliset nuottiarkistot mutta ei juurikaan musiikin periodiliikettä, joten tässä oli markkinarako.”
Viisi vuotta toiminutta Dresdenin festivaaliorkesteria johtaa Ivor Bolton. Tänä vuonna päätöskonsertissa Vogler soittaa solistina Schumannin sellokonserton – suolikielillä tietty.
”Yritämme vähä vähältä laajentaa toimintaa myös festivaalikauden ulkopuolelle. Orkesteri koostuu alansa parhaista kansainvälisistä kyvyistä, ja haluan antaa porukalle vapauden kehittyä orgaanisesti ilman, että festivaalin taholta asetetaan liikaa paineita.”
Varsinaiseksi teemaksi Jan Vogler on tämänvuotiselle festivaalilleen valinnut ajan.
”Kyse on tavasta, jolla musiikin kokeminen jaksottaa aikaa. Mahler on esimerkki ajantajun manipuloijasta, Schubert taas ajan pysäyttämisestä ja Schönberg siihen sitoutumisesta. Toinen aspekti on musiikin syntyaika. Beethoven kertoo Ranskan vallankumouksen ja Shostakovitsh kylmän sodan hengestä enemmän kuin mikään historiankirja.”
Suomalaisilla muusikoilla on vakaa asema Voglerin kutsulistalla. Helsingin barokkiorkesteri vieraili viime kesänä Dresdenissä, samoin Pekka Kuusiston rajoja rikkovat esitykset ovat jääneet siellä mieleen. Moritzburgin festivaalille hän on lisäksi kutsunut mm. Ismo Eskelisen ja Olli Mustosen, ja Antti Siiralan kanssa hän on levyttänyt Beethovenin kolmoiskonserton.
Nostalgian hönkäyksiä
Dresdenin omista tarpeista katsoen Jan Voglerin monipuolinen ja tulevaisuuteen katsova ohjelmasuunnittelu on tietenkin paikallaan, mutta turistina ei voi mitään sille, että kaupungin oma traditio puhuttelee ehkä vieläkin enemmän.
DDR-ajan monumentti, Kulttuuripalatsi konserttisaleineen on nyt remontissa, joten suurin osa konserteista on Frauenkirchessä tai Albertinium-taidemuseon valtavassa aulassa. Sodan raunioista kivi kiveltä uudelleen rakennettu ja vuonna 2005 valmistunut Frauenkirche on vaikuttava tila, johon sisältyy paljon symboliikkaa sodan mielettömyydestä kulttuurin Fenix-lintuun. Kun siellä esitetään Mahlerin yhdeksäs sinfonia, assosiaatioita riittää.
Bostonin sinfonikot soitti teoksen Andris Nelsonsin johdolla pakahduttavan kauniisti rappiotunnelmissa venytellen ja barbaarisesti rynnistellen, mutta kuolemaa nuori kapellimestari ei vielä osaa katsoa suoraan silmiin.
Toinen huippukohta oli Dresdenin Staatskapellen konsertti, jonka johti Herbert Blomstedt. 88-vuotias maestro viettää ainutlaatuista intiaanikesää maailman ykkösorkesterien ihailemana. Symbolinen ele on, että Staatskapelle nimesi hänet vasta nyt kunniakapellimestarikseen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Nimetkää yksikin samanikäinen kapellimestari, joka vielä saa Beethovenin seitsemännestä sinfoniasta irti tällaisen määrän rytmin ja elämän energiaa! Ensin kuultiin Max Regerin, jonka kuolemasta tulee 10 vuotta, pianokonsertto. Teos ottaa esikuvakseen Brahmsin d-molli-konserton mutta levittäytyy niin raskaaksi kontrapunktiseksi monsteriksi, että heikompi sen alla sortuu. Ei kuitenkaan pianisti Peter Serkin, joka löysi yhdessä Blomstedtin kanssa siitä paljon kauneusarvoja, uhmaa ja kaipuuta menneeseen maailmaan, johon ei ole enää paluuta.
Harri Kuusisaari, Dresden
