Kesän kuumimmat oopperaliput olivat Lontoon Royal Operan Otelloon, jossa tähtitenori Jonas Kaufmann teki kauan odotetun debyyttinsä nimiroolissa. Se oli hienovireistä roolityötä ja melkeinpä melankolista tulkintaa, jossa ei ollut perinteistä huutoa ja raivoamista.
Jonas Kaufmannin Otelloa jännitettiin monestakin syystä. Rooli on tenorille italialaisen ohjelmiston Mount Everest, jossa äänen ja tulkinnan resurssit punnitaan. Uutta sen dramaattisuus ei saksalaiselle ole, sillä onhan hän tehnyt jo Wagnereita, jotka pituudessaan ovat samaa raskausluokkaa vaikka matalammalla makaavatkin. Viime aikoina hän on kuitenkin kärsinyt äänihuulen loukkaantumisesta, minkä vuoksi hän on joutunut peruuttamaan suuren osan esiintymisistään. Miten Otello sopii tähän saumaan?
Rimaa nosti myös se tosiseikka, että Placido Domingon ja John Vickersin veroisia kokonaisvaltaisia Otelloja ei viime vuosikymmeninä ole enää ilmaantunut. On ollut sointi- ja ilmaisuasteikoltaan raa’aksi jääviä voimatenoreita tai sitten lyyrisiä laulajia, jotka yrittävät kamppailla kuin painija kokoaan raskaammassa luokassa.
Kaufmannissa sen sijaan tuntui olevan kaikki klassiset Otello-ainekset. Hänen äänessään on karheaa baritonaalista tummuutta mutta samalla kykyä kiskaista terästä välkkyviä ylä-ääniä. Hänellä on kyky ja halu käyttää palettiaan rikkaasti laidasta laitaan, kuiskinnasta huutoon. Hän on poikkeuksellisen älykäs tulkki, joka on taatusti tietoinen kaikista Otellon mahdollisuuksista ja riskeistä – maurihallitsijan sisäisestä epävarmuudesta, joka tekee hänestä helpon kohteen manipuloinnille, mikä johtaa mustasukkaisuuteen ja murhaan.
Mutta silti: riittääkö äänen stamina? Jo sisääntulo kertoi, että epäilyt olivat turhia – Esultate kajahti juuri niin huumaavasti kuin suurissa Otello-esityksissä pitääkin. Jo seuraava kohtaus kuitenkin kertoi Kaufmannin tulkinnan toisen puolen.
Siinä Mario Vratognan kelmimäisen liukas Jago on juonittelullaan saanut Cassion humalaan ja tappelun aikaiseksi, ja Otello joutuu tulemaan väliin. Hänen kiukkunsa ei syttynytkään niin kuin on totuttu, vaan hän näyttäytyi pikemmin pidättyvänä ja oikeudenmukaisena hallitsijana.
Rakkausduetto sujui kuin unelma yhdessä italialaisen sopraanon Maria Agrestan kanssa. Ilman tätä romanttista puolta Otello jää vajaaksi, ja Kaufmann löysi äänensä herkimmät sävyt ja kauniin linjan. Psykologinen peli pääsi valloilleen, kun Jago alkoi kylvää epäluulon siementä Desdemonan ja Cassion suhteesta. Kaufmann viljeli paljon hiljaisia nyansseja ja pitäytyi rakkauden illuusiossaan, joka alkoi mustua vähä vähältä Jagon myrkyn vaikuttaessa.
Tässä vaiheessa monet alkoivat jo kaivata dramaattisempia purskahduksia: esimerkiksi Sangue-huudot toisessa näytöksessä eivät oikein purreet, ja Ora e per sempre addio tuntui pikemmin melankoliselta kuin katkeralta hyvästijätöltä onnelle.
Itse koin kuitenkin normaalia sisäistyneemmän tulkinnan perusteltuna. Kaufmannin Otello on byronilaista maailmantuskaa poteva outsider, jonka ainut lohtu on unelmissa. Se korostaa hänen erilaisuuttaan valtapolitiikkaa pelaavaan yhteisöön. Tämä tuli selkeästi ilmi Keith Warnerin ohjauksessa, jossa ei tartuttu Otellon rodulliseen toiseuteen ja mahdolliseen rasismiin. Mauria ei ollut edes maalattu mustaksi kuten usein on tapana.
Kaufmannin tulkinnan yhtenä huipentumana oli raivonpuuskien jälkeinen alistunut monologi Dio! Mi potevi scagliar tutti i mai, jota en ole kenenkään kuullut laulavan näin tuskaisan kauniisti, kuin hiljaisena rukouksena. Ohjaaja oli tuonut lavalle peilin, jossa Otello näkee itsensä naamioituneena piruna. Tätä kuvaa hän tuijottaa tuon tuosta.
Psyykkisen murtumisen hetkissä Kaufmann meni juuri niin äärirajoille kuin pitääkin – jopa prässäten niin, että tuli mieleen, laulaako hän enemmän äänensä pääomalla kuin koroilla. Näinhän laulupiireissä kutsutaan tekniikan rajojen ylityksiä. Loppukohtauksessa tenori taas venyttää viimeisen suudelman anelunsa kuolleen Desdemonan vuoteessa niin pitkiksi ja oheneviksi, että tuntuu, kuin se olisi elämänlanka, jonka hän ei halua katkeavan.
Kapellimestari Antonio Pappano johti väkevin värein mutta samalla läpikuultavan herkästi. Keith Warnerin ohjaus keskittyy niin paljon nimirooliin, että miljöö jää abstraktiksi. Mustat, ornamentoidut seinämät (lavastus Boris Kudlicka) muuntuvat mielen labyrintiksi ja muistuttavat maurilaista arkkitehtuuria. Vaikutelma on lähinnä synkeä.
On selvää, ettei Jonas Kaufmann ole tässä sanonut viimeistä sanaansa Otellosta. Jatkossa tulkinta varmasti syvenee, kun Baijerin valtionooppera tekee häntä varten uuden produktion.
Siinä välissä hän ehtii tehdä ensimmäisen Tristaninsa (toisen näytöksen konserttiesityksenä Camilla Nylundin kanssa) ja ehkä myös Tannhäuserin. Samalla hän pitää kiinni lied-aktiviteeteistaan. Rondon syyskuisella lukijamatkalla Bukarestin Enescu-festivaalilla hän tekee Schubertin Die Schöne Müllerin -sarjan pianisti Helmut Deutschin kanssa. Helmikuun hän omistaa Wolfin Das Italienische Liederbuch -kiertueelle Diana Damraun kanssa.
Harri Kuusisaari, Lontoo
