International Classical Music Awards -palkintogaala pidettiin toukokuussa Sveitsin Luzernissa, jossa on yksi maailman parhaita uusia konserttitaloja. Nuoret kyvyt ja vanhat mestarit kohtasivat ohjelmassa toisiaan ruokkien.
Luzernin konsertti- ja kongressikeskuksen eli KKL:n konserttisali avattiin vuonna 1998, ja se muistuttaa rakenteeltaan ja akustiikaltaan pari vuotta nuorempaa Lahden Sibeliustaloa. Niillä on sama akustikko, vuonna 2007 kuollut Russell Johnson. Lahdesta tutut kaikukammiot, joita avaten akustiikkaa voi säädellä, ovat läsnä myös Luzernissa. Siellä kaikua voi lisätä jopa kolmen sekunnin verran ja pienentää paitsi 50 betoniluukkua sulkemalla, myös verhoilla.
Salin muoto noudattaa tarkasti kenkälaatikon mittasuhteita korkeuden, leveyden ja pituuden ollessa suhteessa 1-1-2. Äänestä 70 prosenttia tulee pintaheijastusten kautta. Se on suuri ero verrattuna nykyään suosittuihin ns. viinitarhasaleihin, joissa huomattava osa äänestä tulee suoraan.
Lahden saliin verrattuna KKL on tietenkin paljon suurempi 1800 paikallaan, ja korkeutta on niin, että ylhäällä huimaa. Jotkut ovat havainneet korkeuden vuoksi pientä äänen karkailua, mutta kaikkiaan akustiikka on muhkea, lämmin ja dynamiikaltaan laaja.
Sali on tietenkin antanut huikeat kehittymisen mahdollisuudet Luzernin omalle sinfoniaorkesterille, jota ei aiemmin juurikaan tunnettu. ICMA-gaalan isäntänä orkesteri soi kuin paraskin perinteinen filharmonia, kurinalaisesti ja täyteläisesti. Sen taiteellisena johtajana on James Gaffigan, mutta gaalassa sitä johti Lawrence Foster.
ICMA valitsee vuosittain paitsi levykategorioiden soittajat niin myös joukon erikoispalkintojen saajia. Tämä tuo yhteen vanhoja mestareita ja nuoria lupauksia, mikä on aina antanut gaaloille oman, sympaattisen leimansa.
Tällä kertaa elämäntyöstään palkittu pianisti Nelson Freire ehti jälleen yhdellä Chopinin Barcarollella osoittaa, mitä kaikkea pianon runous voi olla. Samaan viisauden ja kokemuksen kategoriaan asettui maestro Leif Segerstam, joka johti Sibeliuksen Valse tristen niin pysähdyttävästi tempoa muovaillen, että esityksestä puhuttiin koko ilta.
Segerstam oli paikalla pokkaamassa palkinnon Turun filharmonisen orkesterin kanssa tekemästään Sibeliuksen näyttämömusiikin Naxos-boxista. Toinen suomalaispalkinto meni Ondine-levylle, jossa RSO, Hannu Lintu ja Christian Tetzlaff soittavat Bartókin viulukonsertot.
Nuorten lupausten huippukaarti oli sykähdyttävä. Saksalaisella sellistillä Christoph Heeschilla on kaikkien mahdollisten sellististen avujen lisäksi myös musikaalista tyylitajua. Mm. Oulussa ja Tampereella vieraillut amerikkalainen viulisti Stephen Waarts löi kaikki hurmurin kortit pöytäänsä Sarasaten Carmen-fantasiassa, ja venäläinen pianisti Eva Gevorgyan (ICMA:n ”vuoden löytö”) laittoi Saint-Säensin konserton säihkymään kuin timanttikoru.
Vuoden taiteilija, mm. Tampereelta ja RSO:n edestä tuttu espanjalaispianisti Javier Perianes soitti Griegin konserton tuoreesti ja syvällisesti. Hänessä on poikkeuksellista musikaalista flow’ta ja lämpöä. Vuoden nuori taiteilija, kroatialainen fagotisti Matko Smolcic osoitti Weberin konsertossa, miten fagotista saa irti myös oopperallista loistoa.
Illan yhtenä huipentumana oli alttoviulisti Tabea Zimmermannin (jälleen tuttuakin tutumpi Suomen-kävijä, haastattelu Rondossa 11/2018) ja pianisti Dénes Váronin maagisesti hivelevät Schumannin Satukuvat. He olivat kamarimusiikki-sarjan voittajia.
Läheskään kaikki palkitut taiteilijat eivät tietenkään esiintyneet gaalassa, mutta suuri osa heistä oli paikalla palkintojenjaossa ja karonkassa. Sarjojen kaikki voittajat julkaistiin alkuvuonna. Kattavat listat ja lisätietoja osoitteesta www.icma-info.com
Harri Kuusisaari, Luzern
