Monena viime vuonna Bayreuthin festivaalia ovat sävyttäneet jos jonkinlaiset skandaalit. Milloin Lentäväksi hollantilaiseksi paljastui laulaja, jonka ruumiiseen on tatuoitu hakaristi, milloin taas alkuperäinen ohjaaja potkittiin ulos ja kapellimestari lähti kävelemään omasta halustaan, kuten viime kesänä ensi-iltansa saaneen Parsifalin kohdalla.
Tänä vuonna kuitenkin kaikki tuntui sujuvan ristiriidoitta. Voiko skandaali olla, ettei ole skandaalia, veisteli paikallinen lehti. Ohjelmistoon palannut Parsifalkin oli päässyt hyvin jaloilleen Halmut Haenchenin johtamana ja Uwe Eric Laufenbergin ohjaamana.
Tapahtumapaikkana on tuhoutunut kirkko Irakissa. Sotapakolaisten joukko lepää nurkassa, sotilaat hääräävät ympärillä. Toisessa näytöksessä kirkko saa hamaamin piirteitä, ja mustahuntuisista musliminaisista kuoriutuu orientaalisia viettelijöitä. Loppuratkaisuna on, että joukko juutalaisia, kristittyjä, buddhalaisia ja muslimeja jättävät uskonnolliset symbolinsa arkkuun – vasta sitten on yhteinen valaistuminen mahdollista.
Syntiin langennut hengenritarien johtaja Amfortas pakotetaan Graal-rituaaliin vuodattamalla sadistisesti verta hänen kyljestään, mikä lienee viittaus Golgatan tapahtumiin. Roolin eheästi tehnyt Ryan McKinny sai esitellä myös atleettista kroppaansa, mikä on epätavallista antia Parsifalissa. Vielä upeampi oli Georg Zeppenfeld Gurnemanzin roolissa. Mikä vivahteiden määrä, basson jalo sointi ja kertojaäänen eläytyvyys!
Andreas Schrager oli normaalia dramaattisempi Parsifal. Sisäinen taistelu ja tie hurtista jätkästä Messiaaksi oli voimallista ja suoritus kaikkiaan napakymppi. Elena Pankratova teki äänellisesti kaiken mitä Kundrylta vaaditaan, mutta tekstitulkinnassa jäi syventämistä. Werner van Mechelen oli krusifiksejä ja muuta kristillistä rihkamaa keräilevä Klingsor-pahis.
Yksilöohjauksessa ja idean omaperäisyydessä Uwe Eric Laufenberg ei tarjonnut mitään mullistavaa, mutta Parsifal on aina elämys kuulla Bayreuthin Festspielhausissa, jonne se on sävelletty. Missään muualla se ei soi yhtä transsendentaalisena. Heti alkusoitossa jousten säestyskuviot muodostavat kelmeän hohteen, joka ympäröi Graal-teemaa kuin valokruunu. Vaskiteemat loistavat pehmeästi tekstuurin läpi eivätkä tunge sen yli kuten normaalisti.
Katettu, portaittain syvälle laskeva monttu mahdollistaa myös paljon muuta – kuten maagisia etäisyysvaikutelmia ja mikrodynamiikkaa, joiden hienovaraisuuteen oli taas satsattu. Kellot soivat kuin oikeassa kirkossa – miksi siihen päästään niin harvoin normaaleissa teattereissa?
Kaiken tämän Halmut Haenchen välitti huolellisesti, analyyttisesti ja virtaavin tempoin, mutta ei hän vangitsevimpia Parsifal-kapellimestareita ole. Ekstaasi jäi puuttumaan.
Harri Kuusisaari
