Jälleen on saatu uusi versio Wagnerin Niebelungin sormuksesta. Stefan Herheimin ohjaus Berliinin Deutsche Operissa oli analyyttinen ja huumorilla ja kitschillä etäännytetty esitys esityksen rakentamisesta. Pientä pettymystä lievensivät tasokas laulajakaarti ja orkesterisoitto.
Wagnerin ystävillä on valinnan varaa, kunhan koronakurimuksesta päästään. Suomen Kansallisooppera ei ole ainut talo, joka on joutunut lykkäämään Ring-suunnitelmiaan, sillä sama on tapahtunut mm. Pariisissa ja Bayreuthissa. Berliinin Deutsche Operissa sarja kuitenkin vietiin läpi keskellä pandemiaa hurjalla testausrumballa. Alkuvaiheen esityksissä oli turvavälit, mutta loka-, marras- ja tammikuun koko sykleissä sali oli jo täynnä koronapassin ja FFP3-maskien turvin.
Raportoin jo sarjan aloittaneesta Valkyyriasta ohjaaja Stefan Herheimin haastattelun kera Rondossa 10/2020, eikä koko syklin katsominen muuttanut suuremmin vaikutelmaa. Herheim on luonut yksityiskohtia tulvivan kokonaisuuden, joka pyrkii analysoimaan taiteen ja todellisuuden välistä suhdetta etäännytetysti eikä niinkään koskettamaan katsojaa.
Teatteria teatterissa -asetelma tiivistyy näytöksiä hallitsevaan flyygeliin, jonka koskettimiston äärelle hahmot aina palaavat kertomaan myyttiä tai tulkitsemaan tapahtunutta. Musiikkikuvasto jatkuu kautta linjan: Mimen sepänpaja on täynnä vaskisoittimia, ja hahmot tarttuvat partituuriin tarkistaen, että nyt mennään nuottien mukaan. Joskus he alkavat johtaa kuin kapellimestari – esimerkiksi Alberich osoittaessaan olevansa kirouksen takapiru.
Tässä Ringissä ei olla illuusioiden äärellä eikä tarjota maailmanselityksiä, vaan se kertoo esityksen tekemisestä. Siihen liittyvät konventiot mutta myös jatkuva ideoilla leikkiminen: esiintyjät kokeilevat kaikkea eivätkä edes aina niin vakavissaan. Emotionaalista samastumista rikotaan brechtiläiseen tapaan: älkäähän nyt, esityksestähän tässä vain on kyse. Ohjaaja on kuitenkin saanut laulajat mukaan menoon täysillä. Nauraakin saa enemmän kuin Ringissä yleensä.
Reininkullan alussa on tyhjä näyttämö, jonne pakolaisten tai vaikkapa keskitysleirille kuljetettavien joukko alkaa laahustaa matkalaukkujen kanssa. Yhteensä yli 2000 matkalaukusta rakennetut muodot hallitsevat Silke Bauerin luomaa näyttämökuvaa kaikissa sarjan osissa, ja ne muuntuvat Valhallasta ja Nibelheimista Hundingin taloon, kalliomaisemiin ja lohikäärmeen luolaan.
Toinen perusratkaisu on jättimäinen liina, joka kasvaessaan ja supistuessaan ja valojen ja videoiden värittämänä luo tiloja ja symboleja. Se on kiertueteatteriin viittaavaa rekvisiittaa, ja Uta Heiseken luoma puvustus jatkaa samaa linjaa alusvaate-, oopperavarasto- ja kirpparilinjallaan. Valkoiset kalsarit ylevän Wagner-draaman puvustona herättävät hilpeyttä tai sitten ärtymystä.
Joskus Herheim leikkii romanttisella kitschillä: Siegfriedin seikkailuja suojelevat hänen vanhempansa ja Sieglinde ja Siegmund enkeleinä, ja keskellä Jumalten tuhon synkkää nykymaailmaa aukeaa näyttämön takana mykkä Valhalla muinaisgermaanisine satuolentoineen.
Seksikuvasto menee banaalin puolelle. Valkyyrioiden ratsastuksen lopussa kuolleet sotasankarit alkavat zombieina raiskata valkyyrioita, ja Siegfriedin ja Brünnhilden lemmen herääminen tulen ympäröimällä kalliolla saa pakolaiset intoutumaan mukaan orgioihin, gay-paria unohtamatta. Siegfried haudataan pianon sisään, ja Gutrune aloittaa nekrofiilisen lähentelyn.
Pakolaisteema tuodaan alussa esiin niin voimallisesti, että sen kehkeytymistä odottaa. Viittaahan se yhtä lailla omaan aikaamme kuin Wagneriin itseensä, joka pakoili velkojia puoli elämäänsä. Valitettavasti Herheim ei oikein tunnu tietävän, mitä hän maleksivalla statistijoukolla tekisi.
Jumalten tuhossa lavastuksena on Deutsche Operin lämpiö, ja pakolaisista on tullut oopperayleisöä. Ovatko he kokeneet sosiaalisen arvonnousun? Pitäisikö meidän katsojien nyt tuntea olevamme osa heitä ja samalla Gibichungien keljua väkeä?
Entä se loppu? Koittaako ihmiskunnalle toivon kipinä, kuten partituurin rakkausteema ehdottaa? Herheim jättää taas kaiken auki mutta antaa kuitenkin Hagen-pahiksen mennä menojaan. Eli paha säilyy keskuudessamme, vaikka vanha maailma palaakin, ja kierros alkaa uudelleen.
Herheimin tiimin Ringissä on paljon ärsykettä, mutta emotionaalisena kokemuksena se jää laihanlaiseksi, eikä keinovalikoima oikein jaksa kattaa koko sarjan kestoa. Alkaa tulla toiston vaikutelmaa. Hienojen solistien ja Donald Runninclesin johtaman, vivahteikkaan ja kamarimusiikillisen orkesteriosuuden ansiosta kuitenkin taide taas voittaa.
Solistikunnan vanhat konkarit eivät tuottaneet pettymystä. Nina Stemmen äänen stamina vain säilyy yhtä sankarillisena, vaikka hän on tehnyt Brünnhildeä vuosikymmenet. Ian Paterson osaa yhdistää Wotanin jumalallisen kuparinhehkun ja inhimillisen traagisuuden, ja Okka von der Damerau nostatti Waltauten riipaisevan anelun yhdeksi Valkyyrian kohokohdista.
Silti yhtä lailla saattoi iloita myös uuden polven Wagner-laulajien annista. Taiwanilainen 31-vuotias Ya-Chung Huang teki Wagnerin tapaan puetusta Mimestä virtuoosisen karakteriroolin. Amerikkalainen Clay Hilley on lupaavimpia Siegfriedin esittäjiä. Hänellä on Heldentenorin iskuvoimaa mutta myös herkkyyttä hiljaisiin nyansseihin saakka. Hänet oli puettu historialliseen 1800-luvun tyyliin, mikä yhdistyneenä aika tanakkaan olemukseen oli huvittavaa.
Romanialainen Judit Kutasi vangitsi Erdana mezzonsa syvällä soinnilla. Brandon Jovanovich oli ilmaisuvoimainen Siegmund, ja Elisabeth Teige astui Sieglindeä ensi-illassa tehneen Lise Davidsenin suuriin saappaisiin menestyksellä. Annika Schichtin Fricka perusteli avioliiton pyhyyttä partituuria osoittelemalla ja toi kitkerän moralismin myös ääneensä.
Bassot Tobias Kehrer (Hunding) ja Gidon Saks (Hagen) olivat pikemmin asiallisia kuin Matti Salmisen tapaan kylmääviä. Jälkimmäinen sai demoniseen kutsuunsa työntöapua mieskuoron ja vaskien sijoittelusta parville. Metsälinnuksi on tässä tuotannossa valittu poikasopraano Düsseldorfin poikakuorosta, näkemässäni esityksessä Sebastian Scherer, joka toi rooliin täydellisesti istuvaa luonnonäänen viattomuutta.
Ohjausten mielikuvitus kiehtoo
Deutsche Oper Berlinin Ringissä tuli vastaan myös suomalaisyleisöä. Yksi heistä oli Riitta-Liisa Mäkipaasi, jolle tämä oli jo 19. hänen kokonaisena näkemänsä Ring-sarja. Mikä saa kerta kerran jälkeen palaamaan tetralogiaan, vaikka se on tullut jo läpeensä tutuksi?
”Kyllä jännityksen luo ohjausten erilaisuus: koskaan ei tiedä, millainen maailma on luvassa. Ringissä on niin paljon kerroksia, että siinä on mitä muokata”, hän vastaa.
Taival alkoi vuonna 1995 Bayreuthissa Alfred Kirchnerin ohjaamasta ja James Levinen johtamasta versiosta. Götz Friedrichin tulkinta Suomen Kansallisoopperassa kiihdytti intoa, ja sitten etappeja on ollut mm. Budapestissä, Edinburghissa, Kölnissä, Dresdenissä, Milanossa ja Sofiassa. Bayreuthin uudet Ringit Mäkipaasi näki jälleen 2006 ja 2015. Wagner-seuraan kuuluminen helpotti lippujen saantia sinne, mutta usein hän on hoitanut itse kaikki matkajärjestelyt.
”Ohjauksilta edellytän luovaa ideointia ja kykyä vetää koko tiimi mukaansa. Ei niiden aina tarvitse olla monimutkaisia uustulkintoja mutta määrätietoisen johdonmukaisia omassa ideassaan. Näpertely, ideoiden ja niiden työstämisen puute sekä toisella kädellä tekeminen harmittavat. Ohjaajan musikaalisuus on myös tärkeää.”
”Yksi parhaita näkemiäni Ringejä oli Kasper Holtenin versio Kööpenhaminassa. Siinä näennäisen realistinen 1900-luvun sukupolvitarina sisälsi huimia oivalluksia alkaen alun Reininkullasta, joka oli akvaariossa alasti uiva nuori mies ja päätyen loppuun, jossa sukunsa tarinaa tutkinut Brünnhilde ilmestyi näyttämölle synnyttämänsä vauvan kanssa. Myös Frank Castrofin Bayreuthin-versio kiehtoi tavassaan luoda erilaisia öljykapitalismin maailmoja amerikkalaisesta bensa-asemasta Bakun öljykentille ja Berliinin Alexanderplatziin.”
”Olosuhteiden ja perusratkaisujen erilaisuus tuo myös rikkautta. Amsterdamissa Pierre Audin ohjauksessa orkesteri oli lavalla, ja Karlstadin pienessä teatterissa se oli parvella. Leipzigissä esitys oli tehty pitkälle koreografian ehdoilla, ja Pietarissa taas George Tsypinin lavastus dominoi. Ringin ohjausideoiden trendeistä voisin mainita sen, että muutama vuosikymmen sitten näkyi paljon sotilaspukuja lavalla, sen jälkeen oltiin usein liikemaailmassa, ja nyt yhdistellään monenlaista, myös mytologisia hahmoja.”
Harri Kuusisaari
