Slaavilaista alkuvoimaa ja kestävien äänten urheilujuhlaa – tätä on Wagner venäläisittäin. Valeri Gergijevin 2000-luvun alussa synnyttämä Ring-tetralogia on maan ensimmäinen varsinainen Ring-tuotanto ja pyörii yhä lähes täysille saleille.
Valeri Gergijev on sinnikkäästi pyrkinyt luomaan venäläistä Wagner-traditiota: hän on vakiinnuttanut Wagner-oopperat Pietarin Mariinski-teatterin ohjelmistoon sekä levyttänyt Parsifalin, Valkyyrian ja Reininkullan menestyksekkäästi talon orkesterin ja kansainvälisten huippusolistien kanssa Mariinskin omalle levymerkille.
Parsifalin ja Lohengrinin Gergijev toi Mariinskiin 90-luvun lopulla, ja uuden vuosituhannen alkaessa hänen silmissään alkoi siintää Venäjän ensimmäinen moderni Ring-tetralogia. Alkukielellä Ringiä ei ollut esitetty Venäjällä koskaan, eikä kokonaisuudessaankaan sitten 1900-luvun alun.
Vuonna 1940 Sergei Eisensteinin ohjaama Valkyyria oli juhlistanut Moskovassa Molotov-Ribbentrop-sopimusta, mutta saksalaisdelegaatio oli nyrpistellyt vision slaavilaisuudelle. Myös Gergijevin ideana oli hyödyntää Ringissä slaavilaista alkuvoimaa ja nimenomaisesti oman kotiseutunsa Ossetian mytologiaa vastavoimana Saksan menneisyyttä ruotiville poliittisille konseptiohjauksille.
Voi nimenomaan puhua Gergijevin Ringistä, sillä hän on vedellyt naruja alusta asti vaihdellen ohjaajia ja tuoden tiimiin vuosien varrella uusia nimiä. Ringin synty oli mutkikas. Vuonna 2003 ensi kerran kokonaan Mariinskissa nähty uusi tetralogia luotiin lopulta Gergijevin ja Georgij Tsypinin konseptin pohjalta, ja sittemmin sitä on muokattu etenkin vierailuesityksiin. Gergijevin johdolla Ring on kiertänyt maailmaa Tokiosta Los Angelesiin, ja Mariinskissa Ring pyörii yhä säännöllisesti hyvällä yleisömenestyksellä. Guru itse on toki harvoin puikoissa.
Arkkityyppistä alkuvoimaa
Kaukasian muinaiskansoista ja rautakautisesta hämärästä ammentava Mariinskin Ring vyöryttää assosiaatioita kansanuskon eläinuhreihin ja esi-isien palvontaan. Mystinen unenomaisuus eroaa älyllisestä Regietheaterista kuin loputtomat arot Keski-Euroopan moottoritieviidakosta.
Jos Valhallan jumalat ovat pikemminkin kaukasialaisen mytologian nart-hahmoja, puolijumalallisia sankareita, ovatko näyttämöä vartioivat kivipatsaat ammoin kadonneiden jumalten kuvia? Raunioituneen näköisinäkin kivikolossit vaikuttavat lavan tapahtumiin syvästä unestaan käsin. Herättäessään Brünnhilden kolossin sydänalasta Siegfried tuntuu herättävän myös oman sankaruutensa. Lopussa kolossit saavat arkisempia piirteitä ihmiskunnan omakuvina – ja Valhallan tuhoutuessa ne luonnollisesti lakoavat. Tuhoutuvatko ne vai kumartavatko uutta aikaa? Jumalten tuhon päätös on laimeudessaan antiklimaattinen, eikä konseptin lataus kanna loppuun asti.
Mariinskin Ringiä on kritisoitu halvan näköiseksi, mutta lavasteiden muovista rutinaa lukuunottamatta tuotanto ottaa valtaansa. Siitä iso kiitos kuuluu Gleb Filshtinskin valaistukselle, joka kainostelematta loihtii esiin luonnonelementit ja hahmojen tunnekuohut. Ero nykyohjaustrendin mukaisiin hillityn tehokkaisiin, usein ennalta-arvattaviin valaistusratkaisuihin on iso – valaistus voi olla värikästä, suurieleistä ja samalla tyylikästä!
Viiden päivän spurtti
Marraskuussa Ring esitettiin Mariinskissa harvinaisen napakasti viidessä päivässä. Vaikka täysvenäläisessä miehityksessa oli spurttiin tarvittavaa leveyttä, monilla laulajilla oli tiukka viikko. Matalien miesäänten venäläistähtiin kuuluvat Jevgeni Nikitin ja Mihail Petrenko ahkeroivat kaikissa oopperoissa – tai näin oli tarkoitus, kunnes Nikitin päätti levätä Siegfriedin ja antaa mitäänsanomattoman Vladimir Feliauerin hoitaa Vaeltajan roolin. Hyvä näin, sillä Wotanina Nikitin oli joutunut säästelemään. Jumalten tuhoon hän teki uljaan paluun Guntherina, ja hänen ketterästä, jalosointisesta baritonistaan ja erinomaisesta Wagner-tekstauksestaan saattoi nauttia täysin siemauksin.
Myös Petrenkon laulaminen edusti hyvää Wagner-tyyliä, mutta tekeminen oli yllättävän epätasaista: Hundingin basso hoiti asiaankuuluvan eläimellisesti, mutta Hageniin Petrenko ei löytänyt pelottavaa kumua. Jekaterina Shimanovitsh vakuutti Sieglindenä, Siegfriedin Brünnhildenä ja Gutrunena. Hänen äänessään ei niinkään ollut tyypillistä Wagner-sopraanon metallia, vaan pikemminkin venäläisäänille tyypillistä loputonta vuolautta, jonka aallonharjalla hän ratsasti suurenmoisella kantavuudella. Sen sijaan Jumalten tuhon Brünnhildenä debytoineen Mlada Khudoleyn ääni oli lopulta liian kapea ja epätasainen tuomaan tetralogian lopetukseen maailmanlopun voimaa.
Sankaritenorin voimannäyttö
Kaiken kaikkiaan Mariinskin ensemblestä tuntui kuitenkin löytyvän lähes ehtymätöntä vokaalista kantokykyä. Nornia ja Metsälintua myöten etenkin kaikki naisäänet puskivat rautaisesti läpi orkesterin, jota johti talossa työskentelevä nuori amerikkalainen Christian Knapp. Uudessa Mariinski-talossa akustiset erot parven ja permannon välillä ovat isot, ja etenkin parvelle orkesterin soitto kuulosti vaisulta, joskin erittäin kultivoituneelta. Permannolla saattoi nauttia upeista vaskista ja jousten iskukyvystä, vaikka hurjuutta orkesterista puuttuikin.
Mutta esitysten ehdoton sankari oli lännessä tyystin tuntematon tenori Mihail Vekua, jolle ei ilmeisesti ollut temppu eikä mikään laulaa yhtä välipäivää lukuunottamatta perätysten Logena, Siegmundina ja kahdessa Siegfried-roolissa. Vaalean nuorekas, äärimmäisen iskukykyinen tenoriääni kajahteli kauniina ja väsymättömänä, joskin hänellä oli taipumusta laahata. Luonnonlapsimaisella lavapresenssillään Vekua herätti koko näyttämön eloon ja loi jokaisesta roolihahmostaan erilaisen karaktäärin: Logena hän oli liukas keppostelija, Siegmundina miehekäs melankolikko, Siegfriedinä röyhkeän poikamainen. Uusintaohjaaja Marina Mishukin panos henkilöohjauksessa jää arvaukseksi.
Mariinskin iso koneisto on otettu hyötykäyttöön värittämällä näyttämöä runsaasti avustajilla ja tanssijoilla – ilman näitä tuotanto olisikin huomattavasti yksitoikkoisempi. Lapsikuoro pääsi töihin Nibelheimin kääpiöinä, ja tanssijat olivat milloin ahjosta kimpoilevia kipinöitä, Reinin aaltoja tai symbolisia metsänotuksia. Tatjana Noginovan puvustus oli mielikuvituksellisimmillaan sivuhahmoilla ja avustajilla, joiden valaistut päähineet toivat luonnonhenkiin ripauksen ajatonta kosmisuutta.
Auli Särkiö-Pitkänen
Kun viisumi on kunnossa, Pietarin musiikkitarjonta on napakan junamatkan päässä. Mariinski-teatteri orkestereineen tarjoaa uuden ja vanhan talonsa ooppera- ja balettiesitysten lisäksi konsertteja ja vierailuja erillisessä konserttisalissaan sekä uuden talon kamarisaleissa. Muista myös Mihailovskin teatterin, Pietarin Akateemisen Kapellan salin sekä Pietarin Kamarioopperan tarjonta.
