Tanskan kuninkaallinen ooppera on tullut tunnetuksi raikkaan modernista tyylistään, eivätkä maan hallituksen budjettileikkaukset hidasta tahtia. Rondon lukijamatkalaiset saivat nauttia painajaismaiseksi kabareeksi yltyvästä Hoffmannin kertomuksista ja hyytävästä Macbethistä.
Jacques Offenbachin Hoffmannin kertomukset on niitä oopperoita, jotka huutavat avukseen kekseliästä ja ravistelevaa näyttämötulkintaa. Ketä muuten kiinnostaisivat itsesäälisen miesrunoilijan valitukset ja ideaalin naisen metsästykset oluenhuuruisessa kapakassa?
Robottikaunotar Olympia, kuoleva laulajatar Antonia ja kyyninen kurtisaani Giulietta saavat olla maamerkkeinä ”taiteilijan itsensä etsimisessä”, kunnes rakastava muusa pelastaa hänet kussakin kohtauksessa Mefisto-hahmona häiriköivän vihollisen kynsistä.
Hoffmannin passiivinen uhriasema ei kuitenkaan tee hänestä erityisen kiinnostavaa, eikä tarinan sovinistisuus saa korkeita pisteitä. Suomessa teosta on viimeksi nähty Savonlinnan oopperajuhlilla, jonka hampaaton näköisversio jätti vain vihaiseksi.
Viime aikoina teos on innostanut ohjaajia toinen toistaan psykologisempiin tulkintoihin, joissa E.T.A. Hoffmannin fantasia- ja kauhumaailmasta otetaan kaikki painajaismaisuus irti.
Yhtenä vaikuttavimmista minulle on jäänyt mieleen Barrie Koskyn Berliinin Komische Operissa näyttämä groteski juopon alamäki. Siinä päärooli on pilkottu kolmelle laulajalle ja näyttelijälle, joka dialogien sijaan mutisee sekaan sitaatteja E.T.A. Hoffmannin Don Juanista.
Hieman samaa monistamisen ja intertekstuaalisuuden ideaa on norjalaisen Stefan Herheimin ohjauksessa, joka nähtiin ensin vuosi sitten Bregenzin festivaaleilla ja sitten kesäkuun alussa Kööpenhaminan oopperassa. Silti hän menee vielä pidemmälle.
Kuolema Venetsiassa
Heti alkusoitto pysäyttää. Ollaan varieteessa, jossa miehet ovat pukeutuneet naisiksi ja naiset miehiksi. Juopunut, miehen esittämä Stella yrittää tehdä vakuuttavan entréen mutta rojahtaa jyrkiltä portailta alas. Muusa ottaa hänen vaatteensa, kuoro asettuu syyttämään.
”Mitä gay-sotkua tämä on”, kuuluu yleisön eturivistä. Esiin nousee Lindorf eli baritoni Gidon Saks, joka esittää myös muita demoneja, Coppeliusta, Dr. Mirakelia ja Dapertuttoa.
Pian käy ilmi, että jokaisella hahmolla on kaksoisolentonsa. Oopperasta tulee surrealistinen matka miehisen halun labyrinttiin, jossa ei ole muuta kuin umpikujia. Säveltäjä Offenbach toikkaroi mukana näyttämöllä välillä johtaen orkesteria, välillä toimien sanansaattajana.
Esitys sisältää paljon dekadenttia teatteriloistoa, mutta Herheimille tämä ei riitä. Hän on älykkö, joka pelaa loputtomilla viittauksilla, peilailuilla ja alter egoilla. Symboleja riittää: esimerkiksi koko ajan mukana kulkeva sellokotelo jäi minulle hämäräksi.
Viides näytös jäi säveltäjältä kesken, ja Herheim dramaturgeineen hyödyntää tilaisuutta laittaa se kokonaan uusiksi. Kohtaukset sekoittuvat, ja Pitichinaccio ja moni muu hahmo jäävät pois. Giuliettan roolin jakavat Olympia, Antonia ja Nicklausse.
Herheim on nimennyt näytöksen ”kuolemaksi Venetsiassa”. Se on dekonstruktio runoilijan todellisuuden pirstaloitumisesta Rialton sillan alla. Gondolit muuttuvat hauta-arkuiksi, ja runoilijat rakastaja-illuusiot karisevat nuutuneiksi drag queeneiksi.
Loppu jää dramaturgisesti hieman hataraksi, mutta kokonaisuutena esitys on mielikuvitusta ja aisteja kihelmöivä fantasmagoria, jolle ei voi kuin antautua.
Tanskan kuninkaallinen ooppera on tunnettu siitä, että se luottaa omaan ensembleen. Kaikki illan esiintyjät olivat kuitenkin intensiivisesti roolityön asialla, Gidon Saksin lisäksi mm. Zoltan Nyárin Hoffmann ja Sophia Bromerin Olympia / Giulietta. Kapellimestari Frédéric Chaslin toi elävästi esiin musiikin ranskalaiset värit.
Kilttien ihmisten rappio
Aivan yhtä kiinnostava ei ollut Verdin Macbeth. Benedikt Andrewsin henkilöohjaus oli moitteeton: se näytti, miten kiltit ihmiset ajautuvat murhaajiksi. En tosin hahmottanut, mihin noidilla jonkinlaisina varietee-esityksen hutsuina pyrittiin.
Ongelmaksi kuitenkin muodostui Ashley Martin-Davisin suunnittelema lavastus, joka oli suurimman osan aikaa neutraali tyhjä huone. Se toki muutteli väriään ja muotoaan, mutta kaikupohjaa draamalle se ei juurikaan tuonut.
Pääosaan nousikin musiikki, jonka johti Joana Mallwitz, yksi Saksan harvoista naispuolisista kapellimestareista. 31-vuotias lahjakkuus toimii Erfurtin oopperan Generalmusikdirektorina ja oli virkaansa astuessaan Saksan nuorin alallaan. Hän piti Verdin musiikin plastisessa liikkeessä ja muotoili wagneriaanisesti katekamattomia, intensiivisiä kaaria.
Urugualainen baritoni Dario Solari lauloi herra Macbethiä kauniilla äänellä ja sai näin yleisön melkein säälimään itseään. Saksalaisella sopraanolla Katrin Kappeluschilla on oikeanlainen terävä ja tarvittaessa rumakin ääni vallanhimoiseksi Ladyksi. Muu miehitys todisti Tanskan kuninkaallisen oopperan ensemblen hienosta tasosta.
Harri Kuusisaari
