Ohjaaja Peter Sellars osaa tehdä konserttisalistakin teatterin. Hän toimii tällä kaudella Berliinin filharmonikkojen nimikkotaiteilijana ja tarjosi viimeksi Sir Simon Rattlen kanssa synkkien intohimojen täyttämän esityksen Debussyn Pelléas ja Mélisande -oopperasta.
Oopperatuotantojen kalleus ja monesti myös ohjausten etääntyminen sangen kauas itse tekstistä ja partituurista ovat saaneet monet orkesterinjohtajat suosimaan konserttilavoilla tehtäviä puolinäyttämöllisiä esityksiä. Niissä on mahdollisuus suoda oopperoiden musiikille keskeisempi rooli ja sitoa orkesteri tiiviimmin osaksi draamallista tapahtumaa.
Eikä semi-staged -esitysten tarvitse edes tyytyä kompromisseihin ja jäykkinä seisoskeleviin laulajiin. Monien oopperoiden ulkoinen tapahtuma on sangen minimaalista, ja draaman ytimen voi vallan hyvin tavoittaa pienin elein ilman lavasteita ja puvustustakin.
Peter Sellars on tehnyt pitkään konserttisaleista ritualistisia teattereita ja sirotellut orkestereiden muusikoita uudella tavalla ympäri lavaa. Berliinin filharmonikoiden kanssa tehdyt Bachin Matteus- ja Johannes-passiot olivat esimerkkejä kokonaisvaltaisesta tavasta nivoa muusikot ja laulajat yhteen – teoksen henkisen sisällön ehdoilla.
Mieleen jäivät erityisesti kohtaukset, joissa laulaja osoittaa aarioidensa sanoman suoraan tietylle obligato-soittajalle. Keskiöön nousi pelkän Jeesuksen sijaan koko itseään etsivä yhteisö sosiaalisine jännitteineen ja uhraamistarpeineen.
Kevyempi tuotantotapa antaa mahdollisuuden myös tuoda esiin harvinaisuuksia. Berliinin Filharmoniassa Sellars teki loppuvuodesta Kaija Saariahon La passione de Simonen, ja huhtikuussa on vuorossa Claude Viversin vuonna 1974 syntynyt ooppera Kopernikus. Erityisen kiinnostavalta vaikuttaa myös renessanssisäveltäjä Orlando di Lasson madrigaalisarja Lagrime di San Pietro, jonka Sellars loihtii lavalle Los Angelesissa.
Sir Simon Rattlen kanssa Sellars oli tehnyt yhteistyötä jo ennen Berliinin Bach-esityksiä. Kun he tekivät Debussyn Pelléas ja Mélisande -oopperaa 1993 Amsterdamissa, kapellimestari haikaili, voitaisiinko joskus tehdä tämä niin, että orkesteri on metsä, ja Mélisande kuolee yhdessä ykkösviulun kanssa. Kiinni veti, sanoi Sellars, ja tulos nähtiin joulukuussa Berliinissä.
Tammikuussa he uusivat tuotannon Rattlen uuden orkesterin London Symphony Orchestran kanssa Barbican Hallissa. Se oli vavisuttavin esitys teoksesta mitä olen koskaan kuullut.
Yöllinen intohimodraama
Pelléas ja Mélisande on Debussyn tilinteko Richard Wagnerin kanssa. Ehkä hän halusi irtautua sillä Wagner-taakastaan tekemällä kahden miehen ja yhden naisen kolmiodraamasta mahdollisimman erilaisen kuin Tristanin ja Isolden vastaava.
Erot tulevatkin esiin jo avaustahdeissa: Debussy antaa pentatonisten melodioiden pyöriä painottomina itsensä ympärillä, kun taas Wagner lataa purkautumattomilla riitasoinnuilla musiikkiin kyltymättömän kaipuun jännitettä, joka ei laannu kuin vasta lopussa. Debussyn ooppera tihkuu arvoituksellisuutta ja Wagnerin intohimoa – näin väitetään.
Sir Simon Rattlen tulkinnassa tämä ero kuitenkin kapeni, ja Debussyn partituuri soi synkeää yöllistä voimaa. Ei ollut tietoakaan kelmeästä hämystä ja levitoivista soinneista, sillä kapellimestari latasi melodiat täyteen wagneriaanista ekspressiivisyyttä.
Näin myös Amsterdamin vuoden 1993 esityksen, jossa Rattle loi musiikkiin leijuskelevaa huumaavuutta. Nyt kelkka oli kääntynyt, mutta vuosikymmenten paneutuminen teokseen silti kuului syvällisessä ja intensiivisessä esityksessä.
Sellars nosti keskipisteeksi Mélisanden, jota esitti Rattlen vaimo Magdalena Kozena. Hahmossa ei ollut tietoakaan siihen yleensä liitettävästä tyttömäisestä viattomuudesta, sillä hän oli angstin riivaama alusta asti – todennäköisesti hyväksikäytetty ja hylätty.
Myös uudessa kodissa häntä himoitsivat kaikki: Golaudin (Gerald Finley) ja Pelléaksen (Christian Gerhaher) lisäksi myös isoisä Arkel (Franz-Josef Selig) kaikessa hauraudessaan. Ettei vain tulkinta olisi ottanut kantaa ajankohtaiseen keskusteluun naisten ahdistelusta?
Kapellimestarin toiveiden mukaisesti orkesteri oli todellakin oopperan metsä, jonka ympärillä ja keskellä hahmot liikuskelivat. Edessä oli koroke, jolle keskeiset tapahtumat fokusoituivat. Tilaa rajattiin erivärisillä valopylväillä (valosuunnittelu Ben Zamora), ja Barbican Hallin lavan ah niin 80-lukulaiset paneelitkin saatiin osaksi pelkistynyttä mielen metsää.
Roolipuvustus ja muu rekvisiitta puuttuivat, minkä vuoksi laulajien oli tehtävä kaikki näyttelijäntyö omana itsenään. Sellars oli luonut ilmaisulle voimakkaat suuntaviivat ja antoi tilaa myös katsojan mielikuvitukselle. Mustasukkaisuusdraaman painostavuutta ei todellakaan peitetty helpon tien tarjoavaan ”arvoituksellisuuteen”.
Ilmaisua tekstin ehdoilla
Pääroolien miehittäminen mezzosopraanolla ja baritonilla korosti tulkinnan tummapiirteisyyttä – toinen mahdollisuushan olisi ollut sopraano ja tenori. Magdalena Kozenan Mélisande vaihteli ilmeitä orvosta ulkopuolisuudesta tunteiden poltteeseen.
Suurena liedlaulajana tunnettu Christian Gerhaher paneutui Pelléaana jokaiseen sanaan, fraasiin ja äänenväriin sellaisella huolellisuudella, jota oopperassa kuulee harvoin. Lähtökohta oli täysin perusteltu, sillä Pelléas ja Mélisande on tekstilähtöinen ooppera.
Ääni-ilmaisultaan vielä laajempaa skaalaa tarjosi Gerald Finley. Hänkin on tunnettu hienostuneena laulajana, mutta Golaudina hän sai esitellä eläimellisen puolen itsestään. Franz-Josef Seligin Arkel oli lämmin, mutta Bernarda Finkin Genevieve paljasti myös anopin vallankäytön suhteessa Mélisandeen.
London Symphony Orchestra seurasi Rattlen jokaista elettä joustavasti ja antaumuksella. Tässä musiikissa LSO on aivan yhdenvertainen Berliinin filharmonikoiden kanssa.
Harri Kuusisaari
© Monika Ritterhaus, kuvat
