Sir Simon Rattle jätti jäähyväiset Berliinin filharmonikoille niin kirjavalla paketilla, että se on tulkittava sanomaksi: sinfoniaorkesterin on katsottava eteenpäin, löydettävä aina uutta ja kyettävä sekä liikuttamaan että viihdyttämään ihmisiä.
Musiikkia Tom ja Jerry ja Robin Hood -elokuvista, kolme kantaesitystä, Leonard Bernsteinin toinen ja Gustav Mahlerin kuudes sinfonia – olipa siinä ainutlaatuiset jäähyväisten ainekset. Sir Simon Rattle on 16 vuotta kestäneen ylikapellimestarikautensa aikana tuonut Berliinin filharmonikot uuteen aikaan, joten ei läksiäisistäkään aivan tavallisia voinut odottaa.
Rattlen kaudella on korostunut uusi musiikki ja tyylillinen moninaisuus. Kommunikaation ja ulospäin avautumisen osana ovat olleet myös education-projektit ja digilähetykset. Niin tarpeellisia kun ne ovat orkesterille olleetkin, kausi ei aina saanut täyttä hyväksyntää. ”Missä oli traditio”, kysyi kriitikko esimerkiksi Brahms-sarjan päätteeksi.
Loppusaldossa soraäänet tuskin kuitenkaan nousevat hallitseviksi, sillä kyllä orkesterista syvä saksalaisromanttinen kerroskin vielä löytyy. Traditio voi olla myös elävä asia.
Uuden ylikapellimestarin Kirill Petrenkon linjaukset jäävät vielä arvoituksiksi, sillä hän johtaa ensimmäisellä kaudellaan vain neljä ohjelmaa. Muutenkin kaudesta 2018–19 saattaa päätellä, että Rattlen ajan liberaali henki ei ainakaan ohjelmajulistuksen tasolla jatku.
Jäähyväiskonserttien sanomaksi voinee kiteyttää sen, että sinfoniaorkesterin on kyettävä sekä järkyttämään, liikuttamaan että viihdyttämään ihmisiä. Ensimmäisessä konsertissa kuultiin peräti kolme kantaesitystä, jotka kuuluivat jo aiemmin lanseerattuun Tapas-sarjaan. Siinä lyhyillä uusilla teoksilla haluttiin herättää yleisön mielenkiinto nykymusiikkiin.
Magnus Lindbergin, Andrew Normanin ja Brett Deanin teokset soitettiin peräkkäin ilman taukoa, ja sellaisena ne antoivat hyvän kuvan uuden orkesterimusiikin yleisöystävällisistä trendeistä. Lindbergin Agile edustaa säveltäjän muhkean konsonoivasti soivaa nykytyyliä, jossa vilkas rytminen elämä ja hedonistinen sointihehku saavat vain haluamaan lisää.
Normanin viisiminuuttinen Spiral alkoaa luonnonläheisellä yömusiikilla, joka sitten kasautuu urbaaniksi melskeeksi ja vetäytyy takaisin hiljaisuuteen. Deanin Notturno inquieto eli Rauhaton yö kuvaa nimensä mukaisesti yöllisiä painajaisia takaa-ajoineen. Yhdeksän minuuttiin säveltäjä on mahduttanut paljon värejä ja tapahtumaa.
Leonard Bernsteinin toista sinfoniaa pianolle ja orkesterille kuulee harvoin, ja sen eklektisyys koettelee paikoin kärsivällisyyttä. Tämänkertainen solisti Krystian Zimerman oli Bernsteinin hyvä ystävä, ja hänen ja Rattlen esityksessä oli niin syvälle eläytyvää omakohtaista otetta, että teoksen tietty hajanaisuuskin unohtui.
Teos perustuu W.H. Audenin heti sodan jälkeen vuonna 1946 kirjoittamaan runoon The Age of Anxiety, jossa ystävykset kokoontuvat newyorkilaiseen baariin filosofoimaan maailmantapahtumia ja inhimillisyyden katoa. Ei mitenkään epäajankohtainen teema.
Piano kuvaa päähenkilöitä, ja orkesteri peilaa heidän ajatuksiaan. Musiikki velloo tyylistä toiseen: on Stravinskyä, Bartokia, barokin sarabandea, svengaavaa jazzia, mahlerilaista maailmantuskaa. Paikoin se unohtuu humalaiseen tiedottomuuden tilaan, jolloin kaikki pelot ja tabut nousevat pintaan. Ehkä teoksessa on vähän kvasifilosofista paisuttelua, mutta rehellisyydestä ei jää epäilystä – varsinkaan näin intensiivisen esityksen jälkeen.
Lopuksi Schott Bradleyn vauhdikasta Tom ja Jerry -musiikkia ja sinfoninen versio Erich Wolfgang Korngoldin elokuvamusiikista Robin Hoodin seikkailut. Täysillä filharmonikot tähänkin puoleen paneutuivat, nautiskellen hemaisevista melodioista ja big band -svengistä.
Sitäkin järkyttävämpi oli seuraavalla viikolla kuultu Mahlerin kuudes sinfonia. Rattle on johtanut sen monesti ennenkin, mutta ei koskaan näin syvälle ääritiloihin sukeltaen.
Tämä konsertti on kuultavissa orkesterin Digital Concer Hallissa, samoin kuin ensimmäistä konsertti seurannut yökonsertti, jossa orkesterilaiset vieraineen esittivät Rattlelle koskettavia ja humoristisia terveisiä. Huipentuma oli, kun Barbara Hannigan astui sekä laulamaan Gerscwiniä aitoon glamour-tyyliin että johtamaan samalla orkesteria.
Harri Kuusisaari, Berliini
