Darmstadtin nykymusiikkijuhlilla on myyttinen paino. Siellä alkoi vuonna 1946 musiikin vallankumous, ja kaupungin nimikin on valjastettu ”vaikean ja yleisöstä vieraantuneen” modernismin kuvaajaksi. Mitä Darmstadtiin kuuluu tänään? Säveltäjä Juhani Vesikkala kävi ottamassa selvää.
Darmstadtin kesäkurssit Saksassa ovat alkuvuosistaan lähtien houkutelleet uuden musiikin säveltäjiä ja kärkimuusikoita. Sekä festivaali että kurssi ovat kokoluokassaan vailla vertailukohtaa. Säveltäviä ja esittäviä kurssilaisia oli tänä vuonna yhteensä 450 lähes 50 valtiosta, ja opettajia yli 40.
Täällä tehtiin sodanjälkeisen modernismin vallankumousta, mutta tätä painolastia ei nykyisillä festivaaleilla ole juuri aistittavissa. Varsinaista ohjelmaa laajentavat suositut Open Space -tapahtumat. Sopivasti 70-vuotisjuhlan kunniaksi myös kattavien festivaaliarkistojen digitoimis- ja julkistamistyö oli viety päätökseen.
Suomalaisittain Viitasaaren musiikin aikaan verrattuna Darmstadtin aikataulu on kuin tyhjästä ilmaantuvan oheisohjelman vuoksi rankempi ja verkostoituminenkin häikäilemättömämpää.
Festivaalin taiteellinen johtaja Thomas Schäfer on vuonna 2009 alkaneella kaudellaan pystynyt ottamaan myös sukupuoliulottuvuuden vihdoin tarkasteluun ja vastaamaan kiperiin kysymyksiin siitä, mitkä muotit ja olosuhteet sulkevat säveltäviä ja esittäviä naisia festivaalien ja muiden mahdollisuuksien ulkopuolelle ja näin antavat esille tulevasta musiikista yksipuolisemman kuvan.
Paneelikeskustelussa teema kipinöi. Sitä alustanut Ashley Fure näytti mykistäviä tilastoja naisten osuudesta uuden musiikin kuvioissa ja totesi, että valppaus aihepiiriin syntyy vasta yhteistyöllä. Paneelista lytättiin Darsmtadtissa vielä hiljattain vallinneen adornolaisen ilmapiirin rippeetkin.
KUVAT © IMD / DANIELPUFE.COM
Metallitankoja ja tietoähkyä
Eipä Darmstadtista olisi juuri mihinkään ilman osaavia ja omistautuneita esittäjiä. Solistisista muusikoista lyömäsoittaja Christian Dierstein teki kenties onnistuneimman, kiinteän suorituksen. Nuorena yhtyeenä vieraili tänä vuonna elektroakustisesta uudesta musiikista innostunut itävaltalainen Schallfeld Ensemble monitahoisella ohjelmistollaan.
Paikallaolleita säveltäjiä pöyristyttänyt, täydellisen onnistunut takinkääntö kuultiin Claus-Steffen Mahnkopfilta. Tuhovoimaisen mekanistinen metalized void meluisine työkaluineen söi ensikuulemalta estetiikallaan pohjan säveltäjän perusteellisilta kirjallisilta lausunnoilta ja aiemmalta tuotannolta, jota saatiin kuulla vielä hänen toissavuotisella vierailullaan Helsingissä.
Lyömäsoitinkonsertin rajatumpi kohokohta, Hanna Eimermacherin Musiktheater für einen Schlagzeuger, valkeni eripituisten ja -materiaalisten metallitankojen kalahduksiin sisäistyneenä ja rituaalinomaisena tulkintana. Tämänkaltaisista sointimaailman avauksista Darmstadt on tullut tutuksi – metallitankoja kuultaneen vielä tämän vuoden mittaan monen nuoren säveltäjän teoksissa, kun ne tähän asti ovat jääneet kuriositeetiksi.
Riemukas ja poukkoileva festivaalin tilausteos Jennifer Walshelta, EVERYTHING IS IMPORTANT videolle, Arditti-kvartetille ja säveltäjä-laulajalle itselleen noudatti tarkoituksellisen kehnon kuvan, tietoähkyn ja provokaation estetiikkaa. Musiikillinen sisältö jäi kuitenkin latteaksi.
François Sarhanin tilausteoksessa Commodity Music ottivat multi-instrumentalistit juoksennellen kokonaisen talon huoneet haltuunsa työläisaiheisella kuvastolla. Esitys huipentui hämärälle pihalle ja neljään korokkeelta soittavaan sähkökitaristiin, vaikkakaan säveltäjä ei tähän kokoonpanoon löytänyt järin omakohtaista katsantokulmaa.
Musiikkiteatterin eri muotoja
Odotettu Georg Friedrich Haasin ooppera Koma oli osana kaupunginteatterin ohjelmistoa. Alkuun kuultiin pitkä johdanto- ja turvallisuuspuhe, sillä osan musiikista olisi soitava pimennetyssä salissa. Aisteihin vetoava ooppera pääosin lunasti odotukset säveltäjälle luontaisesta sointivärien massiivisesta käytöstä.
Ashley Furen The Force of Things -musiikkiteatterin funktionaalisessa lavastuksessa saattoi havaita feministisen pohjavireen. Hauras äänimaisema oli pelkistetty naisäänten pitkiin linjoihin ja lavastuksen metalliseen rätinään.
Pitkää nousukiitoa nauttivalta Stefan Prinsiltä (s.1979) kuultiin luentokonsertti ja sen myötä koko Piano Hero -teossarja, jonka audiovisuaaliset keinovarat hienostuvat teos teokselta.
Valitsemalla festivaalin aktiivisimmatkin kolme päivää jää paljon hyvää ja pahaa kokematta. Esimerkiksi kysellessäni musiikkiteatterisävellyksistä järjestetyn kilpailun tasoa sain kuulla ristiriitaisia ja pääosin pettyneitä näkemyksiä. Nykymusiikkielämän kohtaamispaikkana Darmstadt puolustaa asemaansa, ohjelmiston puhuttelevuudesta riippumatta.
Alan nykyhetki mietityttää, ei tulevaisuus
Edustavalla otannalla festivaalisäveltäjiä ikäluokista 1951-1973 oli riittämiin sanottavanaan säveltämisen tämän hetken näkymistä.
Yli 40 oppilasta kurssilla ohjaavan Francesco Filidein kotimaassa Italiassa kulttuurin rahoitusta käytetään helposti asiattomiin tarkoituksiin, eikä tilanne siksi ole menossa mairittelevaan suuntaan. “Kaipaisimme kipeästi ulkopuolisia säveltäjiä, miksei sitten vaikkapa Suomesta”, Filidei heittää. Säveltäessään tunnunomaista liikkeeseen ja eleisiin suuntautuvaa musiikkiaan Filidei sanoo yrittävänsä ennen kaikkea ymmärtää itseään.
Lucia Ronchetti myöntää italialaisella kultakauden oopperalla olevan maassa ylitsepääsemätön valta-asema. Ronchetti harmittelee ikiaikaisten sävellystekniikoiden keskeistä asemaa sävellyskoulutuksessa, eikä soittajien kehno tasokaan houkuttele jäämään Italiaan. Tulevaisuuteen katsovan säveltäjän ei tarvitse aliarvioida kuulijaansa: “esimerkiksi Kaija Saariahon musiikki on maagista monimutkaisuudestaan huolimatta.”
Eräs festivaalin kantasäveltäjistä, Steven Takasugi, pitää yhdysvaltalaisia kuulijoita vielä tavoitettavina: “autenttisin tarkoitusperin tehty musiikki löytää yleisöä myös hyperkapitalistisessa maailmassa.” Mielessään hän hahmottelee rohkeasti jo oopperaprojektia.
Pohjoismaat ovat festivaalisäveltäjissä perinteisesti maltillisesti edustustettuina.
Israelilaissyntyinen Dror Feiler vaalii kotimaansa Ruotsin sekä itäisen Välimeren yhteyksiä. Hän huomaa onnistuneensa ja suuntaan tai toiseen liikuttaneensa harvoin huomioituja yleisöjä muun muassa siitä, että Turkissa islamistinen sanomalehti kulttuurivihamielisen tyylinsä vastaisesti päätti kirjoittaa etusivun jutun hänen poliittisesta konsertistaan.
Eikä Feilerin usein erikoisissa paikoissa pitämissä konserteissa olennaista ole yleisön määrä vaan kuuntelemisen intensiteetti. Tämänvuotisen festivaalin mottoa “Attack the future” säveltäjä kummeksuu, sillä eihän kukaan voi tietää – ehkäpä nykymusiikin tulevaisuudesta kehkeytyykin paljon parempi kuin kuvittelemme.
Feiler korostaa opettajanakin poisoppimista ja kyselemisen tärkeyttä. “Vain sillä tavalla, ja musiikkia esittäessään, saavuttaa säveltäjä tarvitsemansa vapauden.”
Juhani Vesikkala
