Onkel Wolf ja muuta sukusaagaa

Tristanin ja Isolden rakkausduetto lauletaan vankityrmässä, jossa kuningas Marken vartijat vahtivat joka liikettä. © BAYREUTHER FESTSPIELE / ENRICO NAWRATH

Wagnerien sukusaaga on kiinnostava myös Richardista eteenpäin – onhan se samalla Bayreuthin festivaalin tarinaa. Nyt Wahnfriedin viereen rakennetussa huippumodernissa museossa on 100-vuotismuistonäyttely säveltäjän pojanpojan Wieland Wagnerin (1917–1966) elämästä ja taiteesta. Harva taiteilija on tehnyt niin hurjaa takinkääntöä kuin hän.

Nuorena kuolleesta ja homoseksuaalisia taipumuksia omanneesta Siegfried-isästä ei Wielandille oikein ollut isäksi, joten apuun tuli muuan ”Onkel Wolf”, joka otti pojan suojatikseen. Hän oli Adolf Hitler, jota Siegfriedin leski, brittitaustainen Winifred hyysäsi Bayreuthissa. Wieland ohjasi sotavuosina festivaalille Mestarilaulajista pramean nationalistisen natsiversion, jonka kuvat kylmäävät.  

Sitten Onkel Wolfille kävi kuten kävi, ja Bayreuthissa tehtiin äkkikäännös. Äiti Winifred otti natsiyhteyksistä syyt niskoilleen, jotta pojat pääsisivät vapaaksi. Wieland teki vallankumouksen puhdistamalla Wagnerin teokset kaikesta painolastusta ja kiteytti ne uusklassis-symbolistiseksi teatteriksi. Loppu on oopperan historiaa.

Bayreuthin festivaalien johdossa Wielandia seurasi hänen veljensä Wolfgang (1919–2010), joka taas junaili seuraajakseen tyttärensä Katharinan – syrjäyttäen Wielandin tyttären Niken. Sukuhaarojen riita on ollut usein otsikoissa. Katharina ohjasi itse Mestarilaulajat vuonna 2007 sai murska-arviot. Kolme vuotta sitten hän yritti uudelleen Tristanin ja Isolden parissa.

Viimeisin huhu kertoo, että Bayreuthin vuoden 2020 uutta Ringiä tekemään Katharina on pestaamassa kolme eri naisohjaajaa, ja hänelle itselleen lankeaa Jumalten tuho.

Itse näin tänä kesänä Tristanin ja Isolden, enkä Katharinan ohjauksesta pitänyt. Ruma ja pimeä näyttämö ei tehnyt kunniaa maailman suurimmalle rakkausdraamalle – vaikka siinä olisi miten feministisiä aspekteja. Kuningas Marken (Rene Pape) tulkitseminen naisia julmasti kohtelevaksi sovinistiksi ja rakkausdueton sijoittaminen vankityrmään eivät toimineet suhteessa tekstiin.

Mutta onneksi oli taas se musiikki, jonka Christian Thielemann johti hekumallisesti. Hän ei nyt venytellyt ja paisutellut tuttuun tyyliinsä vaan otti intiimin ja pidättyneen lähtökohdan. Sitten kun luukut avattiin tunteiden roihulle, vaikutus oli järisyttävä.

Petra Lang ja Stephen Gould tekivät rakastavaisten roolit dramaattisella palolla ja lyyrisen tunteikkaasti. Petra Lang ei tyytynyt Brangänenä myötäilijäksi vaan toi omat intohimonsa mukaan. Lemmenkuolon vaiettua oli taas kaikki synnit sovitettu. 

Harri Kuusisaari

Edellinen artikkeliSyyskuun Ylen klassiset
Seuraava artikkeliTekeekö musiikki ihmiset paremmaksi?