Voiko ooppera olla yhtä aikaa humoristista ja vakavaa, irrottelevaa ja syvällistä, visuaalista ja pelkistynyttä? Kyllä voi, Barrie Koskyn ohjaamissa produktioissa.

Alussa on pimeys, kunnes näyttämöltä alkaa paljastua jättimäinen kuolleen miehen pää ja tämän vieressä puolialaston, verinen nuorukainen. Daavidin ja Goljatin taistelustahan siinä on se, mutta mitä tapahtuu alkusoiton loputtua? Alkavat hurjat illalliset, jossa kuoro kirkuu, nauraa ja bailaa tanssien, kukkaisloistolla koristellun pöydän pursuillessa antimia kuten täytettyjä sikoja ja joutsenia. Kuin barokin maalaukset heräisivät henkiin.

Glyndebournen oopperajuhlien yleisö säpsähtää irti samppanja-piknikien tunnelmistaan. Händelin oratorio Saul sinkoutuu kauas siitä raamatullisesta hartaudesta, mitä oratoriot yleensä ovat. Se vie hurjien vastakohtien vauhdikkaaseen ja samalla pysähdyttävään draamaan, jossa hulluksi tulevan hallitsijan kohtalo tulee esiin Shakespearen Kuningas Learia muistuttavalla psykologisuudella.

Barrie Koskyn ohjaus tuli Glyndebourneen vuonna 2015 ja sai heti avajaiskesänään aikaan valtavan innostuksen. No, hienostojuhlilla kun ollaan smokit ja iltapuvut päällä, niin varmaan paheksuntaakin riitti. Miksi Davidin ja Jonathanin homosuhdetta pitää alleviivata näin avoimesti? Miksi tuoda Broadway-tanssia ja väkivaltaa oratorioon? Miksi Endarin noidasta on pitänyt tehdä groteski hermafrodiitti, jolla tukka hapsottaa ja rinnat roikkuvat?

Protestit jäivät kuitenkin vähemmistöksi. Kun se tuli viime kesänä uudelleen ohjelmistoon, liput menivät kuumille kiville. Tuotannosta tehtiin 2015 DVD, mutta tämä on oopperaa, jossa vastakohtien magia, actionin ja tyhjyyden jännite syntyy lopullisesti vasta livenä.   

Ihmisiä, ei konseptia

Samanlaisen buumin australialaissyntyinen Kosky on saanut aikaan vakipaikassaan Berliinin Komische Operin johtajana. Hän palautti sinne 1920-luvun berliiniläisen operettiperinteen glitteriä ja can cania pursuilevin ohjauksin ja toi samaa visualaisuutta ja energiaa oopperoihin. Tämä sai aikaan myös kritiikkiä saman shown pyörittämisestä.

Kuin tähän vastatakseen Kosky on tehnyt myös vakavia ohjauksia. Esimerkiksi Debussyn Pelleas ja Melisdande oli raadollinen perhedraama, jossa ei ollut jälkeäkään teokseen yleensä liitettävästä hämystä, ja Tshaikovskin Jevgeni Onegin oli mykistävän kaunis koko lavan täyttävine nurmikkoineen. Bayreuthin Nürnbergin mestarilaulajissa hän teki tiliä antisemitismillä ja muilla synneillä raskautetun Wagner-perinteen kanssa, ja tulos oli raikas (kts. Rondo 9/2017).

Mikä on Koskyn salaisuus? Ehkä se, että hän on hylännyt konseptuaalisen Regietheater-perinteen ja tehnyt oopperasta aistien ja emootioiden taidetta. Hän ei harrasta mutkikasta symboliikkaa kuten joku Stefan Herheim tai Claus Guth vaan luottaa musiikkiin, liikkeeseen ja näyttelijäntyöhön. Vaikka hän pitää railakkaasta showsta, hänen näyttämökuvansa ovat yleensä äärimmilleen pelkistettyjä, ja hän osaa käyttää tyhjyyttä kaikupohjana.

Tästä kaikesta muodostuu jännitekenttä, jossa keskiössä on ihminen – laulaja. Viimekesäisiä esimerkkejä tästä oli Glyndebournen Saulin lisäksi Shostakovitshin Nenä Berliinissä.

Kuninkaan alamäki

Heti Saulin alussa kiinnitti huomiota kuoron käyttö: millainen energialähde se voikaan olla! Koskylle kuoro ei ole koskaan massa vaan yksilöistä koostuva joukko, joista jokainen laulaja näyttelee ja tarvittaessa myös tanssii. Usein vahvistuksena on ammattitanssijoita, kuten myös Glyndebournessa, ja koreografiasta vastaa ohjaajan luottomies Otto Pichler.

Oratoriossa tanssiva ja remuava kuoro tuntuu olevan erityisen outo ilmestys, mutta Saulissa juuri se tuo pelastajaa odottavan kansan tunteet erityisen hyvin esiin. Sen liikkeet eivät ole mutkikkaita, mutta oikealla ajoituksella ne tehostavat musiikkia. Klassisen linjakkailla ammattitanssijoilla on enemmän rinnakkaiskerrontaa, mutta ei liikaa.

Katrin Lea Tagin visualisointi edusti kahta äärilaitaa: spektaakkelia 1700-luvun tyylisine, värikkäine pukuineen ja tyhjää näyttämöä, jolle niin välisoiton urkukonserton solisti kuin Endarin noita ilmestyvät kuin maan sisästä. Jähmettyvien kuvien voima tulee jälleen todistettua: kansan valtaa kauhu hallitsijan luisuessa yhä syvemmälle mielipuolisuuteen, mutta kukaan ei uskalla tehdä mitään. Ei kai vain olisi viittaus USA:n tilanteeseen?

Show-aspekti ei ollut yhtään pois yksilöohjauksesta ja musiikillisesta ilmaisusta. Brittiläinen kontratenori Ivestyn Davies tulkitsi Davidin osan koskettavasti, heleällä ja ytimekkäällä äänellä ja hahmon humaania antisankarin olemusta alleviivaten.

Markus Brück heittäytyi Saulin kierteeseen hurjasti, pelkoa ja sääliä herättäen, ja Allan Claytonin Jonathan lauloi heleän lyyrisesti. Karina Gauvin ja Anna Devin toivat sisarten luonteisiin vastakohtaisuutta, lämpöä ja kitkeryyttä, ja Händel-spesialisti Laurence Cummings ja Valistuksenajan orkesteri toivat oratorioon italialaisen oopperan henkeä.

Steppaavat nenät

Dmitri Shostakovitshin nuoruuden Leningradissa kukoistivat paitsi kokeelliset taiteet niin myös revyy, varietee ja elokuva, ja se on oleellinen tausta hänen ensimmäiselle oopperalleen Nenä. Galopit, polkat ja muut tanssit viilettävät siinä hengästyttävässä suurkaupungin kierrossa, joka kulminoituu pelkkien lyömäsoittimien välisoitossa.

Barrie Kosky on näiden lajityyppien ystävä, joten oli selvää, että hän sijoittaisi Berliinin Komische Operin Nenän revyynäyttämölle. Vääristyneitä kaupungin kuvia, jollaisia Peter Steinin Kansallisoopperassa nähty versio sisälsi, sinne ei tietenkään mahdu, mutta Kosky ei välitäkään realismista. ”Ooppera toimii parhaiten, mitä vähemmän sillä on tekemistä realismin kanssa ja mitä ritualistisempaa ja assosiatiivisempaa se on”, hän sanoi Nenän ohjelmalehdessä.

Neniä tässä Nenässä riittää senkin edestä. Kaikilla hahmoilla se komeilee näyttävänä – mallina on kuulemma ollut ”Barbara Streisandin ja natsien juutalaiskarikatyyrien yhdistelmä”. Kun se Kovaljovilta puuttuu, se on samalla identiteetti- ja impotenssiongelma.

Shown huipentumana Kosky monistaa Kovaljovin kadonneet nenät ja laittaa ne tanssimaan ja steppaamaan. Jättinenien alta näkyvät vain tanssijoiden jalat. Sitten niistä kuoriutuu venäläisen folkloren drag-hahmoja, jotka vetävät muuta kaupunkilaisten kummajaisjoukkoa. Surrealistinen revyy tuo Gogolin maailman esiin irvokkaana ja painajaismaisena.

Kabareehenkisestä koreografiasta vastaa jälleen Otto Pichler. Kuoron käytössä Koskyn tuotannoissa on eri teoksissa jotain samaa. Usein se ryhmittyy tiiviiksi joukoiksi, ottaa irvistyksen ja laulaa suoraan katsojalle. Silti kontekstit ovat aina erilaisia. Nenässä karikatyyrien joukko loi kuvan yhteisöstä, jossa erilaisuudelle ei ole sijaa. Ainut yksilö oli Günter Papendellin näyttelemä kollegioasessori Kovaljov, jonka ahdistus oli aitoa. Orkesteri soitti uuden ylikapellimestarinsa Ainars Rubikisin johdolla kuin henkensä edestä. 

Oramo jalosti BBC:n orkesterin

Glyndebournen Saul kuului elokuun lopussa Rondon ja OK-matkojen järjestämän lukijamatkan ohjelmaan. Toinen kohde oli BBC Proms -festivaali, jossa lukijat saivat todistaa ainutlaatuisat tunnelmaa. Suomalaisittain saattoi olla ylpeä, sillä Sakari Oramo on vienyt ylikapellimestarikaudellaan tapahtuman isäntäorkesterin, BBC Symphonyn uudelle tasolle, ja se kuului myös kuullussa konsertissa.

BBC Symphony on tunnut tunnetuksi joustavana ja paljon nykymusiikkia soittavana orkesterina, mutta tuskin se on montaakaan kertaa aiemmin soittanut Bruckneria sellaisella soinnin jaloudella ja otteen eetoksella, mitä Oramo viidennessä sinfoniassa toi kuultaville. Ylväät koraalit ja kontrapunktit toivat barokkista katedraalitunnelmaa, mutta samalla sinfonian erikoinen rakenne, jatkuva asioiden uudelleen alkaminen ja sammuminen, kertoi ihmisen itseään ja Jumalaansa etsimisestä koskettavalla tavalla.

Toisena Proms-iltana soitti Budapest Festival Orchestra. Unkarilaismuusikoiden dream team on noussut Ivan Fischerin isällisissä käsissä Euroopan valioihin ja vakuuttanut viimeksi Mahler-levysarjallaan. Nyt kuultu Mahlerin neljäs sinfonia oli kuin kukkiva paratiisin puutarha, jonne pirunviulut ja monet inhimilliset yksityiskohdat toivat epäilyn siemenensä. Miten rikkaasti ja muhevasti orkesteri voikaan soida 5000 hengen jättisalissa! Ja millaisen intensiteetin tällaisen väkimäärän hiiskumaton hiljaisuus tuo!  

Harri Kuusisaari, Lewes ja Berliini