Mitsuko Uchidan Schubert- ja Jevgeni Kissinin Rahmaninov -esitykset kuuluvat parhaimpiin, mitä aikamme pianotaide voi tarjota.
Mitsuko Uchida, 69, on ohjelmistostaan ja julkisuudestaan tarkka grand old lady, jonka konserteista osaa odottaa aina jotain ainutlaatuista, sisäistynyttä ja puhdasta. Yhtä eksklusiivisia ovat Jevgeni Kissinin, 47, soolokonsertit – onhan hän aikamme kalleimpiin kuuluva pianisti, joka on kehittynyt ihmelapsi-virtuoosista suvereeniksi mestariksi.
Oli valaiseva kokemus kuulla kaksi tämän tason konserttia peräkkäisinä päivinä Tokion Suntory Hallissa – osana aivan tavallista viikkoa. Muualla tällaiseen mahdollisuuteen tarvitaan satumaista tuuria, ellei kyseessä ole erikoisfestivaali. Japanissa resitaalit vetävät yhä väkeä, mutta Euroopassa niiden määrä on vähentynyt ainakin isommilla lavoilla.
Toki soolo- ja kamarimusiikille on sielläkin pyhättönsä kuten Wigmore Hall, Pierre Boulez Saal ja monien konserttitalojen pienet salit, Silti jotain erityistä jännitettä on siinä, kun ison salin täyttävä yleisö seuraa hiljaa keskittymällä yhden ihmisen Odysseiaa – niin vierasta kuin se ajallemme voi ollakin. Ja vaikka siihen liittyisi myös tähtikulttia.
Mitä hiiskumattomampi hiljaisuus, sitä enemmän intensiteetti nousee, ja intiimeinkin sanottava kantaa. Mitsuko Uchidan Schubert-ilta oli tästä hyvä esimerkki. Hänellä on
meneillään laaja Schubertin kaikkien pianosonaattien esitysprojekti maailman musiikkikeskuksissa. Hän levyttikin ne vuosituhannen vaihteessa, mutta uudella livekierroksella ote on vielä syvempi ja ilmaisullisesti laaja-alaisempi.
Traagisen duurin matkassa
Melodian ja harmonian, herkkyyden ja voiman, ulkoisen ja sisäisen välinen jännite pitää Uchidan Schubertin niin intensiivisenä ja joka sävelessä ja soinnussa merkityksellisenä, että aika tuntuu unohtuvan – kuulija seuraa vain henkeään pidätellen sisäistä matkaa.
Vaikka pianistin ote voi tuoda mieleen meedion tai uskonharjoittajan, kaikki ei suinkaan ole pelkkää hartautta. Hänellä on harvinainen kyky paitsi saada piano laulamaan niin myös luoda harmonioiden avulla melodioille pinnanalainen maailma, joka on usein levottomasti häilyvä ja uhkaavia varjoja täynnä. Tästä syntyy draama.
”Traaginen duuri” on Schubertin musiikin yhteydessä käytettyjä paradokseja, ja harva osaa toteuttaa sitä niin kuin Uchida säveltäjän viimeisessä B-duuri-sonaatissa, joka päätti Suntory Hallin resitaalisarjan kolmannen ohjelman. Hän on aina soittanut sen melankolisen pysähdyttävästi, mutta nyt mukana oli myös jyrkempiä vastakohtia.
Alkujakson bassotrilliä seuraava tauko sai kauhun värettä, joka näkyi myös taiteilijan ilmeistä.
Musiikki pysähteli tuon tuosta resignaatioon ja taas nosti päätään melodian uusilla sävyillä. Hitaan osan taivasnäky muistutti Beethovenin myöhäisten sonaattien ja jousikvartettojen vastaavia osia, ja finaalissa oli taas Beethovenin tyrskyjä päin käyvää otetta ja jopa huumoria.
Uchida muutti Japanista Wieniin ollessaan 12-vuotias, kun perheen isä sai komennuksen Itävallan suurlähettilääksi. Tytär jäi kaupunkiin opiskelemaan ja asumaan, ja wieniläisen perinteen hengittäminen on kuultavilla hänen Schubert-soitossaan. Tällä kertaa se ilmeni erityisesti a-molli-sonaatissa nro 4, joka soi viehkeän elegantisti.
C-duuri-sonaatti nro 15 jäi torsoksi, mutta jo sen kahdessa osassa säveltäjä pyristelee uusille, suurisuuntaisemmille vesille. Pianisti tarttui voimalla sen krouviin menoon ikään kuin näpäyttäen niitä kriitikoita, jotka ovat syyttäneet häntä sievistelevistä otteista.
Tokiossa Uchidan konsertit ovat aina erityistapauksia, ja usein itse keisarinna Mitsuko osallistuu niihin – kuten tälläkin kertaa. Hänen ylhäisyytensä on ottanut Uchidalta myös pianotunteja keisarillisessa palatsissa.
Kaikille Lontooseen itsenäisyyspäivän aikoihin matkaaville vinkkinä: Mitsuko Uchida soittaa saman ohjelman Royal Festival Hallissa 7. joulukuuta. Vahvat suositukset!
Kissin näytti mestaruutensa
Jevgeni Kissin vieraili Radion sinfoniaorkesterin solistina syyskuussa, mutta valitettavasti hänen ohjelmansa rajoittui Franz Lisztin lyhyeen pianokonserttoon. Se ei tuntunut kuin aperitiivilta verrattuna kunnon resitaalin tuhtiin pääruokaan.
Kissin tuli tunnetuksi ihmelapsena, joka levytti 17-vuotiaana Tshaikovskin konserton Herbert von Karajanin kanssa. Vanhemmiten hänen soittonsa helppouden ja kirkkauden tunne on säilynyt, mutta se on saanut lisää syvyyttä ja jalopiirteisyyttä.
Tokion konserttinsa hän aloitti soittamalla Chopinin nokturnot f ja E hän soitti Tokion hellästi mutta silti vailla mitään sentimentaalisuutta. Schumannin kolmannesta pianosonaatista hän muotoili järkäleen, jossa fantasiamaiset unemat olivat tasapainossa jäntevän muodon kanssa. Parhaimmillaan hän silti oli Rahmaninov-osastossa, jossa oli preludeja opuksista 23 ja 32.
Arkadi Volodos on ollut nuoren polven pianisteista se, jonka Rahmaninov-soittoa olen eniten arvostanut sen aidon slaavialisen luonteen ansiosta. Daniil Trifonov on suuri lahjakkuus, jolla yksityiskohtien korostus ja tempon venyttely joskus läikkyvät yli.
Kissin on taas silkalla osaamisellaan niin suvereeni, että hän pystyy asettamaan säveltäjän universaaliin yhteyteen. Preludeista hän muotoili yhtenäisen kokonaisuuden ja minimoi paussit niiden välillä. Siinä oli soinnin pakahduttavuutta ja slaavilaista melankoliaa aivan tarpeeksi, mutta tarkkuus ja läpikuultavuus toivat mukaan pidempää perspektiiviä.
Kissinin kevätkausi sujuu pitkälle ohjelmalla, jossa hän soittaa samaa Schumannia ja Chopinia ja jälkipuoliskolla valikoiman Debussyn preludeja. Syksyllä hän taas palaa Beethoveniin. Pitkälle ulottuva kalenteri on hänen sivuillaan www.kissin.dk, jossa voi lukea myös hänen jiddishin kielellä kirjoittamiaan ja englanniksi käännettyjä runoja.
Harri Kuusisaari, Tokio
