Salzburgin festivaali on vähän haeskellut itseään sitten Gerard Mortierin päivien, mutta nyt uusi intendentti Markus Hinterhäuser on ravistellut sen hereille. Tämänkertainen festivaali tarjosi yhteiskunnallisia teemoja vallasta, terrorismista ja pakolaisuudesta sodan kauhuihin.
Belgialainen impressaari Gerard Mortier (1943–2014) teki historiaa tuomalla Salzburgin festivaalin Herbert von Karajanin ajan kohmeesta nykyaikaan. Kaudellaan 1991–2001 hän toi ohjelmaan nykymusiikkia ja railakkaita ohjauksia ja tilasi Kaija Saariaholta läpimurto-oopperan Kaukainen rakkaus – sen ohella että haukkui Itävallan päättäjät aamuinfoissaan.
Tämän jälkeen Salzburgissa tuntuu olleen väliaikaisratkaisuja toistensa perään. Intendenttien kaudet jäivät eri syistä tyngiksi, kunnes Markus Hinterhäuser otti tänä vuonna ohjat käsiinsä.
Liedpianistina tunnettu impressaari organisoi Mortierin alaisena Salzburgissa uuden musiikin konserttisarjaa, ja viimeksi Wiener Festwochenia johtaessaan hän tuli tunnetuksi taiteidenvälisistä projekteistaan. Paluu Salzburgiin aukeni, kun Alexander Pereira lähti La Scalaan riitaisan kolmivuotiskauden jälkeen.
Intendentti on paljon vartijana, sillä festivaalin taloudellinen merkitys Salzburgille mitataan yli sadassa miljoonassa eurossa. Turisteja pittoreskissa Mozartin syntymäkaupungissa käy muutenkin, mutta he eivät välttämättä jätä sellaisia rahasummia kuin festivaalivieraat.
Viiden viikon aikana myytiin kuluneena kesänä 261 500 lippua. Oopperoihin kalleimmat paikat maksoivat keskimäärin 450 euroa, mutta täyttöaste oli silti huimat 97 prosenttia. Pääsylipputulot ylsivät 30 miljoonaan euroon. 61 miljoonan euron budjetista julkisten tukien suuruus on 16 miljoonaa. Sponsorit näkyvät festivaalin ilmeessä paikoin röyhkeästikin.
Tämänvuotisen festivaalin teemaksi Hinterhäuser oli valinnut ”vallan piirileikit”. Yhteiskunnallisuus tekikin vahvan paluun, eikä vain ilmiselvissä teoksissa kuten Aribert Reimannin Shapespeare-oopperassa Lear vaan myös klassikoissa kuten Mozartin Tituksen lempeys, Bergin Wozzeck, Verdin Aida ja Shostakovitshin Mzenskin Lady Macbeth. Ranskalaismodernisti Gerard Grisey oli teemana kahdeksassa konsertissa.
Anteeksiannon voima
Alussa joukko pakolaisia kerääntyy Salzburgin Felsenreitschulen näyttämölle. Hallitsija valitsee heistä kaksi suojattia, mutta toinen heistä manipuloituna tekee pommiattentaatin häntä vastaan. Väki purkaa kollektiivisia tunteitaan Mozartin c-molli-messun sävelmin.
Katsotaanko tässä Mozartin oopperaa Tituksen lempeys? Kyllä vain, mutta ei normaalina versiona, vaan ajankohtaisten uutiskuvien kyllästämä tarina yhdistyy rituaaliin. Kaksi originellia, ohjaaja Peter Sellars ja kapellimestari Theodor Currentzis ovat löytäneet toisensa.
Mozart sävelsi teoksen vuonna 1791 Leopold II:n kruunajaisiin Prahassa, tämän ottaessa itselleen Böömin kuninkuuden. Säveltäjä teki nopeaa työtä ja valitsi Metastasion libreton vuodelta 1734, joka oli sävelletty jo yli 60 kertaa. Se edusti jo vanhentunutta opera serian tyyliä, eikä koko Titusta ole pidetty kovin inspiroituneena teoksena.
Pitkäpiimäiset resitatiivit ovat Mozartin oppilaan Süssmayrin käsialaa. Sellars ja Currentzis päätyivätkin leikkaamaan niistä melkein kaikki ja tuomaan mukaan muuta Mozartin musiikkia, mm. c-molli-messua, Requiemia ja Maurische Trauermusikia.
Lopussa Titus – entinen Rooman despootti – kuolee mutta ehtii antaa anteeksi. Tämä laupeuden sanoma saa Sellarsin puhumaan Nelson Mandelan työstä Etelä-Afrikassa, mutta voihan sen kuitata arkisemminkin valistusajan pakolliseksi happy endiksi. Idealismi kuitenkin näkyy ja kuuluu Salzburgin esityksessä, ja se antaa sille erityisen latauksen.
Puolet solisteista on tummaihoisia. Sellars panee ihmiset yhteisen surun ja kauhun äärelle, kynttilämeren ympärille kädet halleluja-asennossa. Soitinteatteriakin on mukana, kun klarinetisti tulee lavalle Seston kanssa ja elämää todeksi Parto parto -aarian sanomaa.
Currentzis on tuonut Venäjän Permistä mukanaan oman MusicAeterna- orkesterinsa ja kuoronsa ja on mukana juonessa. Hän taivuttaa musiikin kontrastit äärimmilleen, hidastelee ja kiihdyttää, alleviivaa vihaa ja rakkautta. Nopeat kuviot saavat aggressiivisen asun, ja huokaukset ja tauot zoomautuvat niin, että hiljaisuus alkaa huutaa.
Tässä on kaikki kliseisen esityksen ainekset, mutta jollain ihmeellisellä tavalla kaikki toimii Mozartin musiikin hengessä. Sellarsin ja Currentzisin rituaaliooppera koskettaa yleisöä syvästi. Solisteista Marianne Crebassan Sesto ja Russel Thomasin Titus ovat bravoonsa ansainneet, Golda Schultzin Vittelia ei ehkä niinkään.
Suursodan kauhuja
Salzburgin uusi versio Bergin Wozzeckista tuntui erityisen varoittavalta USA:n ja Pohjois-Korean sanallisen sapelinkalistelun aikana. Georg Büchner oli 1836 ilmestyneessä näytelmässään aavistanut ihmiskunnan katastrofin, mutta Alban Berg sai siihen henkilökohtaisen suhteen taisteltuaan ensimmäisessä maailmansodassa.
Tämä oli luonteva peruste sijoittaa ooppera juuri tähän sotaan. Australialaisen taiteilijan William Kentridgen ohjaus ja visualisointi ei ole normaalia teatteria lavasteissa vaan installaatio, jossa sodan kauhut vyöryvät katsojan päälle näyttämökuvien ja animaatioiden avulla: pommitettuja kyliä, karttoja, mutaisia taistelukenttiä, kaasunaamioita, poltettuja metsiä, murskaantuneita ruumiita, Zeppelin…
Fyysistä ulottuvuutta kuville antaa se, että hahmot kompuroivat installaatiossa pääsemättä eteenpäin. Wozzeck (alistunut Matthias Goerne) ja hänen kohtalonsa jäävät tässä vyöryssä melkeinpä sivuraiteille. Hänen ja Marien (uljasääninen Asmik Grigorian) lapsi on nukke kaasunaamarissa, ja Mariesta on riisuttu hahmolle tyypillinen seksuaalisuus.
Esitystä voi kritisoida siitä, että kuvat menevät roolityön edelle. Silti teos toimii myös yksilöä laajempaan yhteyteen sijoitettuna, sillä visualisointi ja musiikki käyvät monitasoista dialogia.
Vladimir Jurowski irrotti Wienin filharmonikoista antautuvaa soittoa, jossa oli suora yhteys wieniläisekspressionismin vihloviin haavoihin.
Bartoli vaihtoi sukupuolta
Salzburgin festivaali on 195 esityksineen sellainen runsaudensarvi, että jokainen voi luoda siellä omanlaisensa ohjelman ja halutessaan välttää kipeät pääteemat. Tähtiä riittää, ja Wienin filharmonikot pitää konserttejaan joskus kuin liukuhihnalta.
Onneksi omassa ohjelmassani ollut Herbert Blomstedtin johtama matinea säilytti tuoreen inspiraationsa, jo kunnianosoituksena 90-vuotiasta maestroa kohtaan. Brucknerin seitsemäs sinfonia soi beethovenmaisen ryhdikkäästi, ei niinkään wagneriaanisen muhkeasti.
Tavaksi on vakiintunut lainata myös yksi tuotanto Cecilia Bartolin johtamasta sisartapahtumasta eli Salzburgin helluntaifestivaaleilta. Tällä kertaa se oli Händelin Ariodante, joka kohosi oman viikkoni suurimmaksi nautinnoksi.
Christoph Loy oli ohjannut teoksen yhdistämällä barokkisia lavaste-elementtejä, historialla hauskasti pelaavia tanssinumeroita ja rönsyileviä periodipukuja nykypäivän asusteisiin. Hän ei ollut lähtenyt lekkeriksi lyömisen tielle vaan otti karaktääreistä kaiken irti.
Sukupuoliroolit heittivät kuperkeikkaa. Bartolin Ariodante oli alussa miehinen ilmestys partoineen ja saappaineen, mutta kun hän on yrittämässä itsemurhaa luultuaan rakastaan petolliseksi, oikea identiteetti löytyi, ja lopussa juhlittiin kahden naisen häitä.
Uutta tämä häilyminen ei ole, sillä kantaesityksessä Ariodantena oli kastraatti Carestini, ja pahaa Polinessoa lauloi naisaltisti. Nyt sitä lauloi viiltävä kontratenori Christophe Dumaux.
Bartoli ironisoi herooista mieskuvaa – huippuna humaltumiskohtaus – ja ilmaisi hurmiota ja epätoivoa nyyhkivillä sävyillä ja koloratuureja tulittamalla. Yhtä syvällä ilmaisussa kävivät Kathryn Lewekin Ginevra ja Sandrine Piaun rakastunut mutta julmasti huiputettu Dalinda.
Orkesterina oli Bartolin viime vuonan perustama ja Monacon prinssi Albertin tukema Les Musiciens du Prince. Gianluca Capuanon johdolla se osoittautui suurenmoiseksi soittajistoksi, joka soitti aistikkaasti ja kiihkeästi. Oli nautinto kuula Ariodante täysin lyhentämättömänä, tansseineen päivineen, kun soitto, laulu, teatteri ja tanssi ovat yhtä.
Harri Kuusisaari
