Esitys nostatti raivokkaat buu-huudot. En minäkään pitänyt toteutusta täysosumana. Ylivirikkeellinen videoanti (merenalaisia maisemia, etanoita, pieneliöitä, Mars-luotaimen kulkua ja Mars-mönkijää) ja fyysikon kuljettelut koko ajan mukana pyörätuolissa tuntuivat ulkokohtaisilta. Mutta ei idea silti kehno ollut: uuden etsimisestähän Faustin tarinassa on kyse. Lopun taivasnäyn äityminen Hawkingin ylistykseksi oli silti harvinaisen mauton.
Alla Sigalovan koreografia täytti hyvin teoksen perusluonteeseen liittyvää staattisuutta. Tanssijat tulkitsivat primitiivisiä liikkeitä ja eroottisia voimia joskus vähän suorasukaisesti.
Musiikkianti oli kuitenkin ykkösluokkaa. Jonas Kaufmann teki Faustista romanttisen unelmoijan, ja ylärekisterin ohenteet olivat huikeinta mitä olen koskaan kuullut. Bryn Terfelin Mephistophéles oli elegantti lurjus ja Sophie Kochin Marguerite verevä neitsyt.
Ylikapellimestari Philippe Jordan on elvyttänyt Pariisin oopperassa ranskalaista sointikulttuuria, mistä Faustin tuomio oli hieno todiste. Tekstuurin läpikuultavuus oli kaikki kaikessa, ja sen pohjalta freskomaiset oratoriotehot pääsivät nousemaan.
Samaan aikaan Garnierissa pyörivät puolalaisen teatterigurun Ktzysztof Warlikowskin ohjaukset Bartókin Herttua Siniparran linnasta ja Poulencin Ihmisen äänestä. Niiden parittaminen ilman väliaikaa oli perusteltua yhteisen tematiikan ja monologityylin vuoksi, vaikka Bartókin symbolismi ja Poulencin äärirealismi ovatkin eri maailmasta.
Warlikowski oli tehnyt Siniparran linnan eri huoneista lasikoppeja ja tuonut mukaan videon, jossa näytettiin Cockteaun Kaunotar ja hirviö -filmiä, Sinipartaa nuorena poikana ja muuta. Ote oli silti coolilla tavalla keskittynyt, eivätkä Ekaterina Gubanovan Judith ja Johannes Marisw Kränzlen Siniparta toiveita jättäneet. Barbara Hannigan oli elementissään Ihmisen äänen hysteerisenä naisena. Esa-Pekka Salonen johti teokset mestarillisesti.
Harri Kuusisaari
