Berndt Alois Zimmermannin Die Soldaten on modernin oopperan ikoninen klassikko, jonka jokainen tuleminen on tapaus. Viimeksi se nähtiin Wiesbadenissa, jossa vauhtia ja kuhinaa riitti niin, että kaikkea ei ehtinyt edes nähdä.
B.A. Zimmermann aloitti Die Soldaten -oopperansa säveltämisen 1950-luvulla ja tarjoili sitä esitettäväksi 1960-luvun alussa. Silloin ei löytynyt Kölnistä riittävästi kulttuuritahtoa ylittämään oopperan päättäjien vihjailemia käytännön sanelemia rajoja; he pitivät liian hankalana rakentaa Zimmermannin edellyttämä katsomo, jossa istutaan pyörivillä tuoleilla. Näin voisi pyörähdellä kokemaan jonkun noin kahdestatoista tapahtumasta ympäri salia.
Monien vaiheiden ja viilaamisten jälkeen Die Soldaten esitettiin Kölnissä helmikuussa 1965. Logistiikka oli lujilla: montussa yli sata soittajaa, pienempiä yhtyeitä siellä ja täällä, varsin risuista soitettavaa, elektroniikkaa, elokuvaa, viitisentoista solistista roolia, varsin kippuraa laulettavaa, paljon puherooleja sekä monia yhtäaikaisia tapahtumia siellä ja täällä. Zimmermann toteutti näkemystään ajan ja paikan pallonmuotoisuudesta. Yhtä ovat ennen, nyt ja tuleva, täällä ja tuolla.
Nopeasti Die Soldaten löysi sitä vierastavan joukon mutta myös sitä suuresti ihailevan tai ainakin positiivisesti ihmettelevän intohimoisen yleisön. Sittemmin sitä on viritelty noin viiden vuoden välein aika merkittäviinkin oopperapyhättöihin, New Yorkiin, Milanoon ja Salzburgiin.
Edes vähän saksalaisittain orientoituneella kuulijalla lienee Verdin ystävää matalampi kynnys osallistua Soldatenin sanomaan ja tunnelmaan. Se jatkaa Wozzeckin ja Lulun ekspressiivistä vyörytystä kaikkien 12 sävelen rintamana.
Ääntä ja pauhua vain on enemmän kuin mihin nuo Bergin oopperat edes yhtä aikaa esitettynä yltävät. Eivätpähän jää epäselväksi sodan kauhut ja Zimmermannin traumaattinen nuoruus natsien hallitsemassa Saksassa. Zimmermann teki itsemurhan elokuussa vuonna 1970.
Hessenin ooppera Wiesbadenissa on noin tuhatpaikkainen, vähän Aleksanterin teatteria muistuttava uusbarokkinen teatteri. Die Soldaten on ollut tälle väelle huima ponnistus. Orkesteri oli ängetty monttuun kenkälusikalla. Yksi todella monista epäperinteisistä ratkaisuista oli soittajien rintamasuunta kylki katsomoa kohti. Noin 400-paikkainen katsomo oli rakennettu näyttämölle, ja permanto oli olennainen osa näyttämöä kuten myös aitiot, osa parvea ja uloskäynnit. Kaikkialla kuhisi koko ajan.
Katsoja ei voinut tietää, kuka oli tekijä, kuka näkijä. Väki tuli ja meni, jutteli mukavia naapureilleen, taputti usein väärään aikaan, tervehti paikalle koikkelehtinutta keisariparia.
Tämä esitys oli pikemminkin teatteria, ohjaaja Vasily Barkhatovin keksimisen riemua, kuin musiikin kuuntelemista. Vaikka libretto on hyvin uskollinen Jacob Lenzin 1700-luvun lopulla kirjoittamalle draamalle Marie-neidosta, ilman tarinan tuntemusta kokija saattoi jäädä Wiesbadenissa aika ymmälle.
Tuhtia ohjaajan oopperaa
Marie on hyvän, porvarillisen perheen tyttö, joka kelpo sulhon sijaan alkaakin flirttailla upseerien ja aatelisten kanssa. Tästä seuraa ajautuminen leikkikaluksi, häpäisyä ja lopulta ajautuminen perheen hylkäämänä katuojan varsille.
Siellä jossain tämä tarina tälläkin kertaa kulki. Mutta se kuhina. Minne vain katseensa salissa käänsi, siellä tapahtui. Vaatetus ulottui miesten historiallisen upeista upseerien sotisovista Dressmannin kolme yhden hinnalla -pukuihin. Naiset olivat yleensä iltapuvuissa ja turkiskaulureissa.
Barkhatovin runsaus oli ennen kaikkea ripeyttä muuttaa miljöö välisoittojen aikana hyvin toiseksi. Paikaltani ensimmäisen parven oikealta reunalta seurasin, kuinka permannolle rakennettiin kasarmi sotilaiden ilakoida tai kuinka se muuttui veriseksi sotilassairaalaksi tai takaisin permannoksi, jossa näyteltiin oopperayleisöä.
Samaan aikaan pari rannikkojääkäriä tuhosi innoissaan penkin resoria pistimillään tai kylpi ja pesi pyykkiä aitiossa D4. Katseeni yläreunaa koristi lähes koko tilan täyttänyt harmaa zeppeliini.
Jokin osa tapahtumista jäi aina joltakin lippunsa ostaneelta pimentoon. Tämä keskustelutti sosiaalisessa mediassa. Itse ihmettelin vähän tekstitystäkin, jota sain seuratakseni vartin alussa ja lopussa. Puolitoista tuntia meni sen varassa, että olen onnekseni tullut opetelleeksi Soldatenia parista DVD-taltioinnista. Ihan uusi ja vähän häiritseväkin ulottuvuus oli viereisestä puistosta kajahdellut poppisyhtyeen bassojen dum-du-dum.
Pari tuntia ilman väliaikaa täten tarjoiltua oopperaa on tuhti kokemus. Bolshoissa ja Mariinskyssakin mainetekoihin yltänyt 33-vuotias Barkhatov on tehnyt ohjaajan oopperaa. Siinä on sysäilty syrjään musiikin painopisteitä, sävyjä ja suvantoja, vauhdin ja kuhinan kustannuksella. Miltei huomaamatta livahtivat ohitse jazz-, Bach- tai Dies Irae -sitaatit. Mieleen kuitenkin painui Wiesbadenin oopperan hämmästyttävän etevät laulajat ja soittajat, oopperan suuri riski sekä valtava voitto tammenlehvin. Tietenkin myös sodan mielettömyys.
Lisää tietoa täältä: http://www.staatstheater-wiesbaden.de/
Tapani Länsiö, Wiesbaden
