Stuttgartin ooppera tunnetaan yhtenä Saksan edistyksellisimmistä, mitä suunnittelun ja ohjausten taiteelliseen kunnianhimoon tulee. Boris Godunovissa tämän kauden teema, menneisyyden ja tulevaisuuden kohtaaminen, oli toteutettu leipomalla uusi teos klassisen klassikon sisään.
Opernwelt-lehden vuotuisissa kriitikkoäänestyksissä Stuttgartin valtionooppera on tullut valituksi kuusi kertaa vuoden oopperataloksi. Sen kuoro on äänestetty parhaaksi jo 12 kertaa, samoin moni sen tuotanto eri kategorioissa. Kuitenkaan talo ei kuulu suurimpiin, eikä solistijoukossa vilise kovin nimekkäitä tähtiä. Mistä siis on kysymys autokaupungin ylpeydessä?
Takana on tarkka strateginen ohjelmasuunnittelu, johon kuuluvat teema-ajattelu, uudet teokset ja rohkeat ohjaukset. Linja vakiintui Klaus Zeheleinin johtajakaudella (1991–2006), ja nykyinen johtaja Viktor Schoner yrittää pitää lippua yllä. Musiikillisen tason pohjana ovat 427-vuotiaan historian omaava valtionorkesteri sekä oma solistikunta, joka puhaltaa yhteen hiileen.
Tällä kaudella oopperan uusia tuotantoja on niitannut yhteen niinkin yleisen tuntuinen teema kuin menneisyyden ja tulevaisuuden kohtaaminen. Silti jo kausiesitteen virkaa toimittava 30-sivuinen tabloid pitkine, analyyttisine artikkeleineen kertoo, että tosissaan ollaan liikkeellä.
Boris Godunovissa sai toteutusta kokea konkreettisesti. Kyseessä ei ole pelkkä uusi ohjaus Musorgskin oopperasta, vaan sen alkuversion sisään on leivottu kokonaan uusi teos luomaan historiallista jatkumoa tsaarien ajasta perestroikaan ja siitäkin eteenpäin.
Vanhaa ja uutta Venäjää
Asialla on ollut venäläissyntyinen säveltäjä Sergej Newski, joka on täydentänyt Musorgskin partituurin prologilla, kuudella intermezzolla ja epilogilla, jotka nivoutuvat tauotta alkuperäiseen. Tämän Secondhand Zeit -nimisen luomuksen tekstinä on Svetlana Aleksijevitšin kirja Elämää sosialismin raunioilla, josta Newski on valinnut kuuden henkilön elämäntarinat.
Oman aikamme hahmoja ovat mm. itsemurhan tehneen pojan äiti, sodan aikana Minskin tuhoamisleiriltä pelastunut juutalainen partisaani, 1990-luvun turbokapitalismin uhriksi joutunut koditon ja venäläispoliisin rasismia vastaan taisteleva tadžikistanilainen aktivisti. Osien esittäjät ovat samoja kuin Boris Godunovissa, esimerkiksi Jumalnarrista tulee Koditon.
Musiikillisesti aikatasojen kontrapunkti toimii yllättävänkin hyvin. Newski joko kommentoi alkuperäisteosta selkeillä kontrasteilla – modernisti dissonoivalla Angstilla – tai jatkaa sitä suoraan melodisia elementtejä lainaten. Tsaarin verinen valtapolitiikka ja kansan kärsimys rinnastuvat myöhempään aikaan. Loppuensemble katsoo tulevaisuuteen, joka ei näytä paremmalta.
Kyllä tämä kaikki mietittyä on. Aleksijevitš jatkaa Puhskinin perinnettä vähäosaisten kuvauksilla, ja Newski pystyy kameleonttina hyödyntämään Musorgskin musiikillista realismia eri tyyleissä.
Ongelmaksi muodostuu vain se, että kaikkea tuntuu olevan liikaa. Monitasoiseen tekstiin yhdistyy vielä symbolistinen lavatapahtuma videoineen, joissa ollaan nyky-Venäjän mutaisessa arjessa ja ympäristökatastrofien äärellä. Katsojalle tulee ähky olo. Olisi kaivattu fokusoimista.
Sinänsä Paul-Georg Dittrichin ohjauksessa oli paljon hyviä oivalluksia, alkaen kruunajaiskohtauksesta, jossa Boris ilmaantuu kansan keskuuteen ihonmyötäiseen kultaan puettuna kuin Superman. Vaikea olisi kuvitella perinteistä bassoa tähän kuosiin, mutta lavalla olikin nuori ja salskea puolalainen Adam Palka, jonka elinvoima toi uusia puolia tsaarin kuvaan.
Pyörönäyttämön keskuksena (Joki Tewes ja Jana Findeklee) oli jättimäinen, musta kruunu, joka assosioituu yhä lailla futuristiseksi tsaarin palatsiksi kuin tuhoutuneen neuvostoajan työmaan raunioiksi. Puvustus (Pia Dederichs ja Lena Schmid) leikkii venäläisellä perinteellä kullan ja punaisen kitsch-loisteessa, jonka vastakohtana on kuoro öljyyn tahrittuine trikoineen.
Koko laulajatiimi oli erinomainen, kärjessä mm. Goran Jurićin Pimen, Matthias Klinkin Shuiski ja Elmar Gilbertssonin Grigori. Kuoro oli maineensa veroinen, ja orkesteri eläytyi Titus Engelin johdolla yhtä hyvin Musorgskin karheaan voimaan kuin Newskin vieraannutukseen.
Iphigenie vanhainkodissa
Heti helmikuisen visiittini seuraavana päivänä ohjelmistossa oli Gluckin Iphigenie Tauriissa, jossa toteutui sama aikatasojen kohtaaminen. Krzysztof Warlikowskin ohjaus sijoittuu vanhainkotiin, jossa Iphigenie-mummo kohtalontovereineen muistelee traumaattista menneisyyttään, perheen hajoamista ja maanpakolaisuutta ties minkä lähiaikojen sodan seurauksena.
Asetelma ei itse kerrontaa mullista, mutta antaapa se ainakin realistisen ja myös hellyttävän tason antiikkisen tarinan höysteeksi. Ja mummojoukko on todella karismaattinen, vaikka osa heistä on täysin maallikkoja. Tilanne Troijassa on raadollinen, ja Joyce El-Khoury eläytyy uljaasti nimihenkilön kaipuuseen. Johannes Kammlerin sokea Oreste on vähän yksiviivainen, mutta kiinalaisen Mingjie Lein sulokasta tenoria on ilo kuulla Thoasin roolissa.
Christopher Moulds johti niin tyylinmukaisesti kuin modernien soittimien kanssa voi, ja kulisseista laulanut kuoro oli kaikkialla läsnä oleva myyttinen voima.
Miljardin euron remontti
Pois lähtiessä kouraan annetaan tiedotuslehdykkä Stuttgartin oopperatalon saneerauksesta. Max Littmanin suunnittelema upea jugend-henkinen talo vuodelta 1912 on tullut näyttämökoneistonsa suhteen tiensä päähän, eikä peruskorjausta kuulemma enää voi lykätä. Hinta: miljardi euroa!
Tähtitieteellinen summa selittyy sillä, että Stuttgartissa halutaan olla realisteja ja laskea kaikki kustannusten nousut mukaan toisin kuin Saksan surullisenkuuluisissa julkisissa hankkeissa. Niitä ovat olleet Hampurin Elbphilharmonie, Berliinin valtionoopperan ja Kölnin oopperan remontit sekä Stuttgartin rautatieasema, jotka kaikki ovat ylittäneet budjettinsa 3–10 -kertaisesti. Berliini-Brandenburgin lentokenttä on mittakaavansa ja mokiensa suuruudessa aivan oma lukunsa.
Nykykustannuksissa teatteritalon remontille tulisi hintaa 550 miljoonaa. Nykyinen talo ei sisällä edes standardiksi tullutta ristinmuotoista näyttämöä, jossa kokonaisia lavasterakennelmia voisi siirtää. Kun talon jakaa oopperan kanssa maailmankuulu baletti, logistiikkaongelmien vuoksi esityksiä on liian vähän kysyntään nähden. Erityisesti baletissa myydään eioota.
Vaihtoehtona on harkittu uuden oopperatalon rakentamista, jolloin vanha talo jäisi baletille – mutta se vaatisi kuitenkin kevyemmän remontin. Hinta: 1,2–1,4 miljardia euroa. Ja tämä tilanteessa, jossa entinen sampo eli autoteollisuus on vaikeuksissa. Keskustelu jatkuu.
Harri Kuusisaari, Stuttgart
