Thomas Adésin The Exterminating Angel on viime vuosien hienoimpia uutuusoopperoita. Siinä juhlivasta yläluokasta kuoriutuu esiin animaalisten vaistojen varassa eläviä olioita, ja vimma pysyä hengissä peittoaa säädynmukaisen käyttäytymisen.
Eletään 1960-luvun alkua Espanjassa. Lucía ja Edmundo de Nobilen ylelliseen huvilaan on kokoontunut sekalainen joukko paikallista eliittiä viettämään iltaa. Juhlat saavat heti alkuun oudon käänteen, kun palvelijat ovat yhtä lukuun ottamatta paenneet paikalta. Ja kun vieraiden pitäisi myöhemmin lähteä kotiin, he eivät jostain selittämättömästä syystä pystykään poistumaan huvilasta.
Päivät kuluvat, ja yläluokkaisten vieraiden eleganssi murenee kuin maailmanlopun tunnelmissa heidän joutuessaan selviytymään näkymättömän muurin luomassa vankilassa.
Tämä on perusasetelma Luis Buñuelin klassikkoelokuvassa I (1962), jonka pohjalta sukupolvensa arvostetuimpiin säveltäjiin kuuluva brittiläinen Thomas Adès (s. 1971) on tehnyt kolmannen oopperansa I (2016).
Teos on syntynyt Salzburgin musiikkijuhlien, Lontoon Covent Gardenin, New Yorkin Metropolitanin ja Kööpenhaminan Kuninkaallisen oopperan yhteistilauksena. Kantaesitys oli kesällä 2016 Salzburgissa, ja Lontoon ja New Yorkin esitysten jälkeen teos sai keväällä ensi-iltansa Kööpenhaminassa. Produktion ohjaus, lavasteet ja puvut olivat samat kuin aiemmissa esityksissä, mutta teos nähtiin nyt pääasiassa tanskalaisin esittäjävoimin.
Porvariston mureneva charmi
Buñuelin elokuva ei ole mikään ilmeinen lähtökohta oopperalle, ei ainakaan perinteisten ihanteiden valossa. Mutta ei Adèsin teos perinteinen olekaan. Kyseessä on korostetusti ensemble-ooppera, jossa on peräti 15 suurempaa ja kahdeksan pienempää solistiroolia.
Vaikka tärkeämpien roolien välillä on tiettyjä painotusten eroja merkittävyydessä, mukana ei ole varsinaisia päärooleja; kohteena on ennen muuta kokonainen kollektiivi ja sen käyttäytyminen surrealistiseksi kehkeytyvässä tilanteessa.
The Exterminating Angel seuraa yllättävänkin uskollisesti Buñuelin elokuvaa. Alkuteoksen kritiikki kohdistui Francon diktatuurin lukkiutuneita yhteiskunnallisia luokka-asetelmia vastaan, ja sama tilanne on yleisemmällä tasolla myös Adèsin oopperan ydintä: on omaan maailmaansa sulkeutunut eliitti, joka ei kykene avautumaan ulkomaailmalle, eikä myöskään kapinoiva rahvas kykene murtautumaan eliitin maailmaan.
Teoksen edetessä ”porvariston hillitty charmi” murenee täysin, kun sen elämäntavan perusoletuksia horjutetaan. Juhlivasta yläluokasta kuoriutuu esiin joukko animaalisten vaistojen varassa eläviä olioita, ja vimma pysyä hengissä peittoaa säädynmukaisen käyttäytymisen.
On kuvaavaa, että henkilögallerian pidettävimmät hahmot, nuoret rakastavaiset Eduardo ja Beatriz, päätyvät groteskissa tilanteessa itsemurhaan eräänlaisena wagneriaanisen lemmenkuolon muunnelmana.
Kollektiivin klaustrofobiaa
Tom Cairnsin erilaisia henkilökaraktäärejä rikkaasti erotteleva ohjaus, Hildegard Bechtlerin lavastus muutamine harvoine mutta tehokkaine elementteineen sekä Tim Deilingin tarpeen vaatiessa henkilöhahmoja kollektiivista irrottava valaistus alleviivaavat huvilaan lukkiutuneen kollektiivin klaustrofobista tunnelmaa ja luovat väkevän kuvan eliitin hajoavasta maailmasta.
Thomas Adès on luonut oopperassa kenties vaikuttavimman partituurinsa, jota on jo ehditty arvioida hänen pääteoksekseen. Adès käyttää suurta orkesteria voimalla ja herkkyydellä ja luonnehtii henkilöitä ja tilanteita paikoin liioittelun rajoillakin liikkuen.
Tunnelmiltaan laaja-alaista musiikkia rikastavat enemmän tai vähemmän verhotut viittaukset ja alluusiot muuhun musiikkiin: Bachiin, Johann Straussin ja Ravelin valssimaailmoihin, neljän Wagner-tuuban tehostamiin wagneriaanisiin sointimaisemiin, meksikolaiseen mariachi-musiikkiin ja niin edelleen.
Adès syventää usein tapahtumien kauhunomaista elementtiä, mutta antaa tilaa myös riipaisevan kauniille lyyrisyydelle ja hetkittäin myös oudosti vääntyneelle huumorille.
Kapellimestari Robert Houssart oli hionut esityksen jo ensi-illassa kunnioitettavan eheään ja intensiiviseen kuntoon. Tanskalaiset laulajat eläytyivät sekä näyttämöllisesti että vokaalisesti väkevästi rooleihinsa, ja orkesteri tulkitsi syväluotaavasti Adèsin musiikin monet maailmat aina infernaalisia purkauksia myöten.
Kimmo Korhonen
