Ranskankielisestä oopperasta löytyy paljon muitakin unohdettuja aarteita kuin edellä esitelty La Juive. Berliinin oopperakesän huipentajina olivat Bohuslav Martinun Juliette ja Jules Massenet’n Tuhkimo, joihin törmää harvoin. Molemmat saivat ensiluokkaiset ohjaukset.
Vaikka Martinu on tshekki, Julietta henkii 1930-luvun Pariisin avantgardeteatterin tunnelmaa. Se perustuu Georges Neveux’n näytelmään, joka on surrealismin läpitunkema. Päähenkilö Michel palaa kaupunkiin, jossa on tavannut rakkaansa, mutta huomaakin joutuneensa unohduksen labyrinttiin, jossa ihmiset valeltavat irrallisina vailla muistia ja menneisyyttä.
Hän tapaa uudelleen Juliettansa mutta ajautuu murhaamaan tämän. Kaikki hahmot ovat suoraan unesta, eikä siitä pääse heräämään, vaikka haluaisi. Kyseessä on tietenkin neuroottisen Michelin oma alitajunta, unelmien, muistojen ja traumojen kabinetti.
Martinu kuvaa psyykkistä umpikujaa kellomaisilla rytmikuvioilla, ja juoheva fantasia sekoittuu debussymaisin soinnein ja kadun ja kabareiden sävelmin, jotka muistuttavat Le Six -ryhmän dandymäistä tyyliä. Martinu oli hehkeimmillään Pariisin-aikanaan kunnes joutui natsien valtaantulon jälkeen pakenemaan Amerikkaan.
Klaus Guth tarjosi Berliinin Staatsoperissa teoksesta parhaan ohjauksen mitä olen aikoihin nähnyt. Trillerimäinen jännite kantaa, eikä symboleja selitetä puhki. Alfred Peterin lavastus koostuu alussa tyhjästä huoneesta, jossa on vedettäviä laatikoita, Michelin mielen sopukoita. Sitten mennään satumetsään ja vihdoin sumuiseen tilaan, jossa järki sekoittuu lopullisesti.
Unen hahmot ilmestyvät kuin tyhjinä kuorina, jotka voivat haihtua koska vain, ja niille jyrkän vastakohdan muodostaa Rolando Villazonin verevä Michel. Villazon on menettänyt tenorinsa loisteen, mutta tässä se ei haittaa, sillä Guthin ohjaamana hän näyttelee mestarillisesti. Hahmossa on sekä syvää ahdistusta että Chaplin-tyylistä komiikkaa.
Magdalena Kozenan Juliette on enemmän ideaalinen kuin fyysinen hahmo, ja Daniel Barenboimin johtamana Martinun musiikki löytää huikaisevia syvänteitä.
Heti seuraavana päivänä oli Komische Operissa Massenet’n Tuhkimon (Cendrillon) ensi-ilta. Massenet’n versio sadusta on psykorealismissaan hyvin erilainen kuin Rossinilla (La Cenerentola), eikä sitä tee mieli suositella varsinaiseksi lastenoopperaksi.
Komischessa debytoinut italialainen ohjaajakomeetta Damiano Michieletto korosti todellisuuden ja unimaailman vastakkainasettelua. Hän sijoitti tapahtumat balettimaailmaan: Tuhkimo on loukkaantunut ja sairaalassa makaava, sisarpuoltensa kiusaama tanssija ja prinssi (housurooli) isänsä vaatimusten alle musertuva haaveellinen nuorukainen.
Heidän kohtaamisellaan Michieletto tuntuu alleviivaavan sitä, miten itsensä löytäminen ja toisten puutteiden hyväksyminen on avain onneen. Tapahtumat loikkivat arkirealismista unelmiin, joissa drag-kuorolaiset muuttuvat ballerinoiksi, ja rammasta kuoriutuu prinsessa.
Monitasoista mutta selkeää ohjausta tuki Henri Nanasin herkkätunteinen musiikinjohto. Talon omaan ensembleen kuuluva Nadja Mchantaf oli nimiroolissa hurmaava tuttavuus.
Harri Kuusisaari
