Kerrankos tuttu koraalisävelmä löytää tiensä toisenlaisen, suuremman teoksen materiaaliksi. Niin on käynyt myös Mikko Heiniön urkukonsertossa, joka kantaesitettiin helmikuussa Turussa osana Tuomiokirkon Katedraali soi -festivaalia.
Kysäisin kerran puolalaiselta Krzysztof Pendereckiltä, miksi niin harva merkittävä säveltäjä on omana aikanamme osoittanut kiinnostusta urkuja kohtaan. Omalta kohdaltaan hän totesi syyksi sen, että Olivier Messiaen esitti omassa tuotannossaan urkujen ilmaisumahdollisuudet niin tyhjentävästi, ettei hedelmällistä lähestymistapaa ole löydettävissä.
Näkemys on hieman outo – voitaneen kai sanoa esimerkiksi Richard Wagnerin, Igor Stravinskyn ja Witold Lutoslawskin kolunneen aikanaan orkesterin ilmaisuvoiman ääritehot, mutta siitä huolimatta uutta orkesterimusiikkia sävelletään vuosittain lukemattomia määriä.
Heiniön konserton tuttu ja helposti tartuttava lähtökohta on Suvivirsi, jota hyödynnetään teemamateriaalina rikkaasti ja monisyisesti. Lyhyt edestakainen asteikkomotiivi aivan virren alusta vie lisäksi hiukan eri ilmiasussa ajatukset toiseen tuttuun sävelmään, englantilaiseen joululauluun The First Noel.
Rytmisesti aktiivisemmaksi vastapooliksi koraalille Heiniö on kirjoittanut vanhan italialaisen tanssin, saltarellon rytmissä kulkevaa musiikkia. Kaiken kaikkiaan suppeaa ja tiivistä teema-aineistoa käytetään nautittavan värikkäästi hyödyntäen niin orkesterin kuin urkujenkin valtaisaa sävy- ja volyymiarsenaalia. Lopputulemana tuoretta konserttoa voisi luonnehtia valoisaksi ja seestyneeksi, sakraalilla tavalla kauniiksi.
Kantaesityksessä Jan Lehtola soitti soolo-osuuden Domin pääuruilla urkuparvelta orkesterin ollessa sijoitettuna kirkon etuosaan. Syntynyt komea tilavaikutelma oli kiehtova eikä mitään synkronoinnin ongelma syntynyt, siinä määrin taidokkaasti solistin ja orkesterin osuudet on sommiteltu.
Mikko Heiniön urkukonserton kantaesitys 11.2. Turun tuomiokirkossa, Jan Lehtola, urut; Turun filharmoninen orkesteri, joht. Leif Segerstam.
MATTI LEHTONEN
