Sanan- ja ilmaisunvapaus on nyky-Turkissa murheellisessa tilassa, mutta maan klassisen musiikin lippulaiva, Borusan Istanbul Filharmoninen orkesteri saa vapaasti kurkotella kohti taivaita yksityisen suurfirman kainalossa. Sponsorien suojissa kytee toivo paremmasta.
Länsimainen taidemusiikki teki maihinnousunsa Turkkiin jo ottomaaniaikana. 1828 Giuseppe Donizetti (kuuluisan säveltäjän veli) aloitti työnsä sulttaani Mahmud II:n musiikkipäällikkönä. Hän perusti janitsaarien tilalle länsimaalaistyylisen sotilassoittokunnan, italialaisen oopperasesongin ja konserttisarjan. 1840 Istanbuliin rakennettiin oopperatalo.
Turkin tasavallan alussa Mustafa Kemal Atatürk loi perustan maan oman musiikkielämän rakenteille. Rinnalla kulki koko ajan turkkilaisen perinnemusiikin vaaliminen. 1980-luvulta alkaen kehitys kuitenkin hidastui, sillä rahaa orkesterien pyörittämiseen ei ollut.
Lahjakkuuksia ei kuitenkaan mikään estänyt kehittymästä, ja turkkilaisia muusikoita alkoi ilmaantua eurooppalaisille työmarkkinoille. Tämä oli lähtötilanne, kun suuri monialayhtiö Borusan (toimialoinaan teräs, logistiikka ja energia) perusti 1990-luvulla kamariorkesterin. Pian siitä kehittyi sinfoniaorkesteri, joka aloitti toimintansa 1999.
Aiemmin Borusanin omistajat olivat päättäneet sijoittaa omaisuuttaan kulttuurin ja koulutuksen hyväksi ja perustivat tätä varten säätiön. Orkesterin lisäksi se tukee turkkilaista kuvataidetta pitämällä yllä gallerioita ja hankkimalla teoksia.
Nyky-Turkin kulttuurielämässä yksityisen rahan tärkeys korostuu entisestään. Sponsorien kainalossa taiteella on paitsi taloudellista, myös henkistä elintilaa Recep Tayyip Erdoganin hallinnon kuristaessa sanan- ja ilmaisunvapautta.
”Kukaan ei rajoita tekemisiämme, eikä viime vuosina oikeastaan mikään ole muuttunut”, vakuuttaa Borusan Sanat -säätiön taideosaston johtaja Ahmet Erenli orkesterin Istanbulin toimistossa, joka harjoitussaleineen piiloutuu yhtiön autokaupan sisälle.
”Orkesterin lisäksi pidämme yllä jousikvartettia ja kuoroa. Meillä on oma konserttisali, jossa pyörii klassinen sarja. Annamme stipendejä ulkomaisiin opintoihin, ja hiljattain perustimme myös oman oopperastudion”, Erenli luettelee ylpeänä.
Borusan satsaa orkesteriin lähes neljä miljoonaa euroa vuodessa.
Kohti maailman huippua
Borusan Istanbul filharmoninen orkesteri ei ole tuontiluksusta, vaan 95 prosenttia muusikoista on yhä turkkilaisia. He soittavat valtiollisissa orkestereissa, opettavat tai ovat freelancereita, mutta Borusanin periodit ovat etusijalla niin taiteellisista kuin taloudellisista syistä. Orkesteri on haluttu työpaikka, ja vaihtuvuus on pientä.
20 kotona annettavan kausikonsertin lisäksi orkesteri tekee kiertueita – viimeksi marraskuussa Wieniin, Zürichiin ja Ljubljanaan. Se teki historiaa esiintymällä muutama vuosi sitten ensimmäisenä turkkilaisena orkesterina Salzburgin festivaaleilla ja BBC Promseissa.
Taiteellisen motivaation takana on itävaltalainen kapellimestari Sasha Goetzel, joka tuli suomalaisille tutuksi toimiessaan useita vuosia Kuopion kaupunginorkesterin johtajana. Hänen päämääränään on ollut saada orkesteri kansainväliselle tasolle.
Miksi tämä soittajisto kukoistaa, kun taas valtiolliset orkesterit kituvat? ”Niissä on hyviä muusikoita – osaksi samoja kuin meillä – mutta ehkei siellä ja rahoittajapäässä tiedetä, mitä orkesterin pyörittäminen vaatii”, Erenli arvelee.
Sascha Goetzel ei halua vertailla mutta sanoo, että yhteinen intohimo, oppimisen jano ja uskollisuus musiikille ovat edellytyksiä sille, että orkesteri ja kapellimestari kasvavat yhteen. ”Musiikinteossa ei ole silloin sellaista asiaa kuin minä, on vain me.”
Mikä tekee Borusan-orkesterista erityisen – tai turkkilaisen?
”Näiden muusikoiden soitossa on hämmästyttävää rytmistä energiaa, joka juontuu varmaankin turkkilaisesta kansanmusiikista – sehän on ollut monien säveltäjienkin innoittajana yli 300 vuotta. Lisäksi orkesterilla on ainutlaatuinen värien taju, joka muodostaa orienttia ja oksidenttia yhdistelevän, persoonallisen sointimaailman”, Goetzel analysoi.
”Turkissa jokainen klassisen teoksen esitys voi olla kantaesitys ja sisältää siihen liittyvää jännitystä ja löytämisen iloa. Viime keväänä esitimme mm. Straussin Ruusuritarin ensi kertaa Turkissa. Haluamme silti tilata teoksia myös täkäläisiltä nykysäveltäjiltä. Yleisö ei tee eroa sen välillä, onko musiikki itäistä vai länsimaista. He pitävät teoksesta tai eivät.”
”Orkesterin rakentamisessa olen yrittänyt valita ohjelmiston tarkoin lähtemällä jokaisen sektion ja yksittäisen muusikon kehittymisestä. Olemme edenneet askel askeleelta, ja kun kvaliteetti saavutetaan, voidaan ohjelmistoa laajentaa. Levytykset ovat olleet tärkeä keino kurinalaisuuden parantamisessa ja yhteisen identiteetin rakentamisessa tietoisesti.”
Aavemaista varjokävelyä
Borusan Sanat kutsuu usein toimittajia seuraamaan orkesterin työtä, ja itse osallistuin tällaiselle matkalle marraskuussa. Asuimme viiden tähden Swissotel Bosphoruksessa, josta aukeaa mahtava näköala Bosporinsalmelle, ja kohtelu oli muutenkin luksusta.
Orkesterin konsertti jouduttiin pitämään populaarimusiikin estradina palvelevassa Zorlu-kulttuurikeskuksessa, jonka akustiikka on rutikuiva. Päätösnumero, Berlioz’n Fantastinen sinfonia kärsi tästä erityisesti, eikä teos ehkä muutenkaan ollut omiaan tuomaan esiin orkesterin kehuttua rytmistä vitaliteettia ja orientaalista sointiaistia.
Päätapahtumaksi muodostuikin brittisäveltäjä Mark Anhony Turnagen uuden kaksoisviulukonserton ”Shadow Walker” kantaesitys. Teos on orkesterin tilaama, ja sen innoittajana ovat taiteilija Mark Wallingerin videoteos, joissa hahmo liikkuu varjonsa kanssa luoden monitasoisia kuvia oman elämänsä ottavasta kaksoisolennosta ja anonymiteetistä.
Varjo-idea houkuttelee luontevasti musiikillisiin tekniikkoihin, jotka Turnagen teoksessa ulottuvat imitaatioista ja kaikuefekteistä tiukkaan kaanoniin ja mutkikkaaseen kontrapunktiin. Kaksi viulua muodostaa toistensa peilikuvia, ja aavemaista tunnelmaa korostavat turkkilaisten lyömäsoittimien – kasik, davul ja darbuka – kumeat värit.
Turnage on tunnettu vallattomana rajojen kaatajana, joka käyttää musiikissaan paljon jazz-elementtejä. Uutuusteoksessa hän on vakavimmillaan ja klassisimmillaan. Surumielinen tunnelma syvenee paikoin melkein slaavilaiseksi vaikerrukseksi, johon scherzomaisen kolmannen osan väittely ja pallottelu luovat aktiviteettia.
Solistit Daniel Hope ja Vadim Repin ottivat varjoleikistään kaiken mielikuvituksen irti. Molemmat heistä ovat tehneet orkesterin kanssa yhteistyötä usein. Kansainvälisten solistivieraiden kiinnityksissään se onkin Turkissa omaa luokkaansa.
Vapautta neliömetreittäin
Tällainen matka ei tietenkään anna toimittajalle oikeaa kuvaa Turkin henkisestä ilmapiiristä. Kuten tunnettua, klassinen musiikki on diktaattoreillekin mieluinen taiteenlaji ei-kielellisyytensä, epäpoliittisuutensa ja luksusluonteensa vuoksi.
Marraskuun alussa Erdogan piti tiedotustilaisuuden, jossa hän ilmoitti, että Taksin-aukiolla sijaitseva AKM-talo remontoidaan takaisin oopperaksi. Se on seissyt tyhjänä vuodesta 2008. Uuden palatsin avajaiset ovat 2019. Hyvä uutinen Turkin klassiselle musiikille.
Samaan aikaan modernin taiteen pääpaikka, Istanbul Modern -taidemuseo on sortumaisillaan mereen, kun viereen rakennetaan satamaa. Uutta paikkaa etsitään.
Erdogan on haukkunut kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja teatterintekijöitä alkoholisoituneiksi kiusankappaleiksi, joiden elämäntyyli on moraaliton ja jotka eivät ymmärrä rakentaa hänen haluamaansa ”uutta turkkilaista kansallistaidetta” – mitä se sitten onkaan.
Vapautta ja yhteiskuntakriittisyyttä ainakin muutaman neliömetrin verran oli maan suurimmassa kuvataidetapahtumassa Istanbul Biennalessa, jonka muutamaan näyttelyyn ehdin tutustua. Sekin on yksityisen säätön, IKSV:n järjestämä.
Biennalen teemana oli ”hyvä naapuri”. Onko mm. Syyrian sotaan osallistunut ja kurdeja naapureidenkin alueella vainoava Turkki sellainen? Suoraa kritiikkiä valtaapitäviä kohtaan ei taideteoksissa näy, mutta paljon pinnanalaista, symbolista ja poeettista kylläkin.
Monissa taideteoksissa näkyivät pakolaisuuden ja vainon teemat. Tosin suurin osa näistä teoksista oli ulkomaisten taiteilijoiden tekemiä. Turkkilaisia vaivaa itsesensuuri, taiteilija Bedri Baykam valitti saksalaislehti Der Tagespiegelille, mutta kanssakäyminen merkitsee silti henkireikää ja toivoa. Niin biennaali kuin Borusan-orkesteri ovat sen tärkeitä foorumeita.
Istanbul, Harri Kuusisaari
