“Politiikka on kiinnostanut minua 12-vuotiaasta lähtien. Silloin aloin kiinnostua EU:sta. Globaali demokratia ja federalismi ovat lähellä sydäntäni. Kansallisvaltioiden aika on ohi.”
Viime vuoden kiinnostavimman lausunnon suomalaisessa musiikkimediassa antoi 23-vuotias viulisti, jota haastatteli 15-vuotias TET-harjoittelija. Pekko Pulakka paljasti isoa viulukilpailua edeltäneessä Yleisradion jutussa olevansa radikaali ajattelija. Entäs sitten?
En halua piikitellä enempää siitä, ettei kukaan esittänyt jatkokysymyksiä tähän kiinnostavaan avaukseen. Itsekin kävin kisavedon jälkeen kysymässä Pulakalta liirumlaarumia, joka suorastaan ohjasi suoltamaan “tein parhaani ja tähän se tänään riitti” -jargonia. Nostan käden ilmaan merkiksi. Epäonnistuin.
Viulistin sitaatti ja sen ylistäminen tässä on toki pelkkä provokatiivinen valinta, joka ei anna koko totuutta ammattikunnastamme. Silti se on huomionarvoinen detalji. Jotain on mennyt rikki tällä alalla.
Isommassa kuvassa taidemusiikkipuhe kaipaa uudistettua puhetta nimenomaan musiikista. Jos taas tehdään tyyliltään ihmisläheisiä haastatteluja, tarvitseeko aina mennä sieltä mistä aita on matalin? Haluan korostaa, etten kaipaa myöskään 1800-lukulaista estetiikkaa, jossa klassisen musiikin annetaan liihotella pölyisillä nuottipapereilla, tähtikultissa ja kuplivan kilistelyssä.
Emme voi…
- julkaista omilta saunakavereilta haetuilla säätiörahoilla “journalismia pro musica” eli käytännössä erilaisia alan tiedotteita sellaisinaan. Yritän keskittyä lopuissa kohdissa ammattilaistoimintaan ja jättää puuhastelun omaan arvoonsa.
- pyytää lippulaivatuotteeseen vieraaksi oman organisaation tuottajaporrasta vahvistamaan, kuinka ylivertaisen hyvää ja kertakaikkisen tuettavaa sisältöä teemme.
- kirjoittaa juttuja lähinnä siitä, kuinka hienosti jutun kirjoittaja osaa näppäillä puhelimestaan pikavalintana suomalaisia kapellimestareita.
- julkaista musiikkilehteä sellaisella ilmestymistiheydellä, jonka itse asiassa kilpailija omine sisältöineen pääsee määrittelemään.
Piikittelystä ja punakynästä on reilua siirtyä parannusehdotuksiin. Kerron tämän nyt toimittajien kielellä: ajatelkaa vähemmän sitä kuuluisaa Pihtiputaan mummoa. Saatat nyt kenties ajatella, miksi tuo ylimielinen nilkki kohdistaa blogissaan sanansa muille toimittajille. Senhän pitäisi tehdä töitään ja pysyä asiassaan sekä kohderyhmänsä puhuttelussa.
Meidän tulee kysyä muusikoilta vaivaannuttavia ja muualla unohdettuja kysymyksiä. Puhua kuin puhuisimme yleisölle, jota aiheemme kiinnostaa – syvällisesti ja silti pihtiputaalaisittain. Sielläkään ei muuten asu mitään tyhmiä ihmisiä.
Skarpatkaamme. Moni musiikkialan “kavereistamme” (hyi h****tti, anteeksi poikkeus ja kirosana) tekee jo niin, koska julkinen paine vaatii. Ja muutamat meistä valvovat työkseen heidän työnsä laatua. Millä sitten meidät toimittajat mitataan?
Nyt taas kirjoittamaan juttuja kapellimestarien kuolemista ja siitä, mitäköhän ne maailmalla meidän Magnuksesta ajattelee…
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen
Kirjoittaja tekee töitä Suomen kahdelle merkittävimmälle klassisen musiikin medialle.
