Kaija Saariaho on useissa teoksissaan vienyt kuulijaa tuonpuoleisen äärelle, ja hänellä on siihen sopivia musiikillisia keinoja: hienostunut sointimaailma, jossa äänen ja hälyn välinen rajankäynti voi olla vahvasti symbolista, ja elektroniikan käyttö soittimiston laajentajana.
Ehkä kauneimmillaan nämä säveltäjän transsendentaalisuuden loihtimisen taidot tulevat esiin kamarioopperassa Only the Sound Remains. Tuskin kenenkään nykykirjailijan teksti voisi olla samalla tavalla kiteytettyä ja rikkaita assosiaatioita luovaa kuin näiden kahden japanilaisen nō-näytelmän, joihin teos perustuu.
Nō-näytelmät Tsunemasa ja Feather mantle kertovat ihmisen ja henkiolennon kohtaamisista, kuten useimmat lajityyppinsä edustajat, ja Saariahon oopperoiden libretto muodostuu sellaisenaan Erza Pundin ja Ernest Fenollosan englanninkielisistä käännöksistä.
Saariaho on musiikissaan ja Peter Sellars oopperan ohjauksessa eläytynyt tekstin alkuperäiseen henkeen ja laajentanut sitä omanlaisiinsa suuntiin. Tulos on maaginen, pysähdyttävä ja koskettava. Elämän ja kuoleman rajankäynti, ihmisen kyky kohdata henki, matka pimeydestä valoon, musiikin ja luonnon voiman ylistys – kaikki tämä on yhtä validia nykypäivän ihmisille kuin se oli 1300-luvun zen-buddhalaisessa Japanissa.
Teoksen tulo Kansallisoopperaan teki jopa myönteisemmän vaikutelman kuin vuodentakainen kantaesitys Amsterdamissa – siitäkin huolimatta, että musiikin innoittajiin kuulunut kontratenori Philippe Jaroussky ei päässyt Helsinkiin. Hänen tilallaan haamun ja enkelin roolien esittäjänä oli amerikkalainen Anthony Roth Costanzo.
Tärkeäksi kontratenorin osuuden tekee se, että Saariaho on monistanut tämän ääntä elektronisesti niin, että se täyttää koko tilan. Soitinyhtyeestä vastaavaan osaan henkisyyden kaikupohjana nousee kantele, joka soi rikkain tekstuurein ja myös teknologian siivittämänä.
Ensimmäinen ooppera, Always Strong, kertoo taistelussa kuolleesta luutunsoittajasta, jonka muistolle pappi suorittaa palvelusta. Sitten muinainen soittaja ilmestyy haamuna lavalle, ja kantele alkaa tuoda esiin luutistin taidetta. Tekstikin yhtyy ylistykseen: ”Bassokielet ovat kuin sade, lyhyimmät kielet kuiskivat, kolmas ja neljäs kieli ovat kuin valittava harakka häkissä”.
Roth Costanzolla ei ole yhtä suloisenmakean väristä ääntä kuin Jarousskyllä, mutta hän on yhtä taitava laulaja, joka toi esiin myös hahmojen tunteet eikä vain androgyyniä liihottelua.
Papin roolissa ollut bassobaritoni Davone Tines muodostaa maskuliinisella laulullaan hyvän kontrastin. Tsunemasan luutunsoitossa on myös aistillinen elementti, ja ohjaaja Peter Sellars on tuonut tämän esiin papin ja haamun välisenä homoeroottisena suhteena.
Tämä aistillinen aspekti onkin tervetullut vastakohta eteerisyydelle, ja ehkä suudelma kuvaa taivaan ja maan liittoa. Sellars on luonut varjoteatterin keinoin ritualistisen tunnelman, jossa käsien palvonta-asennoilla on keskeinen osa. Orkesterimontusta laulava kvartetti on milloin kommentoija ja kertoja, milloin taas samastuu hahmojen tunteisiin tai on pelkkä sointielementti. Tämä liukuminen heijastaa tekstin haikumaista monitasoisuutta.
Kanteletta soittaneen Eija Kankaanrannan lisäksi tärkeä rooli oli huilisti Camilla Honteigalla, joka loi tuulen huminaan, henkien liihotteluun tai lintujen lauluun assosioituvia sointikuvia. Meta4-jousikvartetin ja lyömäsoittaja Heikki Parviaisen osuudet eivät jääneet yhtään jälkeen.
Toisessa oopperassa Feather mantle kalastaja löytää höyhenviitan, joka kuuluu enkelille. Enkeli ei voi lentää ilman sitä ja lupaa tanssia kalastajalle taivaallisen tanssin, jos saa sen takaisin. Kalastaja epäilee, mutta enkeli onnistuu vakuuttamaan: ”Taivaassa ei ole huijareita.”
Alussa musiikki luo sumuisen kevätaamun tunnelmaa. Se kuitenkin kääntyy kohti valoa, ja taivaallinen tanssi tuo mukanaan rytmistä liikkuvuutta. Tässä teoksessa esiin tulevat myös luontokuvat, mm. eri lintujen äänien matkimisena.
Teosten ainoana lavasteena on etiopialaisen taiteilijan Julie Mehretun abstrakti maalaus. Se on läpikuultava, ja haamu ja enkeli kulkevat tämän elämän ja kuoleman rajan läpi. James F. Ingalls on keskeisessä roolissa valon ja varjojen lavalle loihtijana. Feather mantlen tanssivana enkelinä oli tyylikäs Nora Kimball-Mentzos.
Feather mantlen lopussa kuoro kuvaa taivaallista tanssia: miten kimonot vaihtelevat värejään, ja taivaanrantaa hallitsevat punainen aurinko, vihreä kuu ja valkoiset pilvet. Kun enkeli nousee sfääreihin, Saariahon musiikin valtaa huikea kirkkaiden valojen sateenkaari.
Harri Kuusisaari
