Matias Riikonen: Suuri fuuga, 383 s. ja Kiertorata, 44 s. Aula & co. 2017.
Ludwig van Beethovenin Suuri fuuga (Große Fuge) oli alun perin jousikvartetto nro 13. finaali, mutta se korvattiin pian uudella ja aiempi erotettiin erilliseksi teokseksi (op. 133). Große Fuge on jäänyt elämään Beethovenin kenties hämmentävimpänä sävellyksenä: sitä on pidetty häiritsevänä ja rajuna.
Matias Riikosen toinen romaani Suuri fuuga on vähintään yhtä häiritsevä. Neljä keskeisintä ääntä ja näkökulmaa on luokiteltu kvartetin soittimien mukaan. Ykkösviulu on omaa ihmisyyttään kammoava riepupoika, kakkosviuluna häärii selkouniin arkea pakeneva tyttö. Alttoviulu kuuluu dominalleen alistuvalle perheenisälle, ja karhuksi pukeutunut lääkispudokas (sello) odottaa mummonsa kuolemaa.
Fuuga tulee latinan pakoa tarkoittavasta sanasta. Kukin hahmo yrittää omalla tavallaan paeta todellisuutta, jonka osaksi on jumiutunut. Heistä tuntuu kuin olemassaolon viimeinen tuskaisa hetki olisi venytetty äärimmilleen: ”Mihin yhtään kukaan kuvittelee juoksevansa? Ei täältä pääse mihinkään…”
Suuri fuuga on ihmiskunnan lopun fantasia. ”Eläminen on käynyt meille mahdottomaksi, koska ei ole enää ketään, joka osaisi elää. Eläimet osaisivat elää, mutta me olemme pian tappaneet kaikki”. Pelkästään ihmisen aika ei ole tulossa tiensä päähän, vaan myös kieli. Riepupoika pakenee nykyaikaa kuolleiden sanojen pariin ja karhu haaveilee keinoälystä: ”Tulisi vielä toinen kieli, todempi.”
Musiikkikriitikoiden Große Fugea kuvanneet sanat sopivat hyvin myös romaaniin: ”tyly, karkea, vähäpätöinen, aherrettu, tuhlaava, älyllinen, omituinen, mahdoton harjoitella, typerä, hullu, epälooginen, muodoton, merkityksetön ja kokeellinen”. Lisäksi läsnä on kosolti ”käsittämätöntä, oikaisematonta kauhua”.
Beethovenin teos kummittelee tapahtumien taustalla muun muassa konserttina, jota nelikko on menossa kuuntelemaan. Monien viittausten myötä teoksen rakennetta on helppo seurata, vaikkei tuntisikaan kvartettoa ennestään. Musiikillisen taustan tunteminen kuitenkin laajentaa romaanin maailmaa ja tulkintaa terästäen lukukokemusta.
Liioittelematta Suurta fuugaa voi kutsua musiikkitapaukseksi. Romaanissa on niin paljon ammennettavaa, ettei yksi lukukerta riitä. Vaikka jousikvartetto on vain n. 15 minuutin mittainen, on romaani lähes 400 sivua. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mitä tutkija saisi irti rakenteen kompleksisuudesta ja kommunikoinnista Beethovenin kappaleen kanssa.
Teosparin toinen osa, proosavihko Kiertorata, on pieni helmi. Se kertoo yhden junan siivoamisesta kahden alipalkatun siivoojan näkökulmasta. Musiikillinen tausta tekstille löytyy J. S. Bachin Das Wohltemperierte Klavier I:n kymmenennestä fuugasta, jota teoksen rakenne seuraa.
Verrattuna Suuren fuugan täyslaidalliseen Kiertorata on helpommin sulatettavissa ja kielelliseltä tasoltaan vähemmän kokeellinen. Typografinen asettelu, jossa Maarian ja Tarkanin osiot kulkevat rinnakkain kuin nuottirivistöt partituurissa, todentaa teoksen musiikillista luonnetta ja kahden eri äänen päällekkäisyyttä. Tekstuaalinen kontrapunkti onnistuu, ja musiikin kulku on helposti nähtävissä tekstissä. Myös lausetason rytmisyys on huikea.
Bachin kaunis ja rauhoittava kehämäisyys kääntyy Kiertoradassa päälaelleen. Siitä tulee moderni, ahdistava ja loputon oravanpyörä, jolle ei näy loppua: ”vanhoilla päivillään joutuu näihin juoksuhommiin, ja kun työt huolella tehtyään saa palkaksi vain lisää töitä vielä kireämmällä aikataululla [–] kun minut on rääkätty loppuun, he voivat ruopata lisää siivoojia jostain Afrikasta, mutta ennen pitkää nekin on rääkätty loppuun”.
Kuvaus nykyajan työelämästä ja sen ehdoista on karu ja todellinen. Junan välikköön täytyy ehtiä ennen toista siivoojaa, sillä matkustajien jättämistä pulloista tulevat rahat ovat elintärkeät. Teoksen arkinen ja epämukava ympäristö luo vahvan kontrastin Bachin musiikin kauneudelle.
Suuri fuuga ja Kiertorata siirtävät Beethovenin ja Bachin kappaleet tämän päivän Suomeen ja tekevät klassisesta musiikista yhteiskunnallista ja poliittista. Matias Riikonen ponkaisee teoksillaan ehdottomasti kotimaisen kirjallisuuden mielenkiintoisimpien kirjoittajien joukkoon. Teospari todistaa, että kirjailijana Riikoselle taivas ei ole raja vaan välipysäkki.
Marissa Mehr
