Vanhassa vara parempi

Vanhan musiikin liike Suomessa. Toimittanut Auli Särkiö-Pitkänen. Sibelius-Akatemian julkaisusarja 25, 2023, 457 s.
Kati Hämäläinen: Uusi vanha musiikki. Fuga 2022, 131 s.

Mitä on ’vanha musiikki’? Miten jo kuolleiden säveltäjien tarkoituksista voisi päästä perille? Miksi modernit soittimet eivät kelpaa? Mitä jos esittämiskäytännön tulokset sivuutettaisiin kylmästi? Miksi tutkimuksen ja taiteen erottaminen on tärkeää?” Cembalotaiteilija Kati Hämäläinen houkuttelee lukijansa ”uuden vanhan musiikin” pariin esittämällä osuvia kysymyksiä ja tarjoamalla niihin enemmänkin ajatuksia avartavia kuin lopullisia vastauksia.

Kirjan otsikko muistuttaa, että yhä puhutaan ”vanhasta” ja ”uudesta” musiikista, joiden väliin sijoittuu ”musiikki”, väljästi romantiikkaan ankkuroitunut valtavirta. Historiatietoisesti tulkittu vanha musiikki on 1900-luvun jälkipuolen ilmiö, pyrkimys löytää menneisyys uudelleen ja murtaa nykyinen taidehierarkia ja kuuntelutottumukset. Historiatietoisuuteen tulisikin sisältyä ymmärrys siitä, että kiinnostus menneeseen motivoituu aina omasta ajastaan käsin.

”Taidemusiikin tehtävä ei olekaan jäljitellä historiallista esikuvaa vaan puhaltaa siihen henki nykyisin käytössä olevilla välineillä”, Hämäläinen toteaa. Noita välineitä ovat periodisoittimet ja aikalaislähteistä tulkittu tieto esityskäytännöistä. Esityskäytäntöihin Hämäläinen sisällyttää myös tiedot renessanssin humanismista polveutuvasta retoriikasta – ”puhuvasta musiikista” – tai sääty-yhteiskunnan hierarkian vaikutuksesta barokkitansseihin, tai tunteiden käsittelyn affektiopin rationaalisten mallien mukaan. Kirjan viimeisessä luvussa taiteellisen tohtorinväitöksen vuonna 1993 tehnyt Hämäläinen käsittelee taiteellisia opinnäytteitä, pohtien syntyykö niistä hyvää taidetta tai pätevää tutkimusta.

 

Lähihistorian kronikka

Hämäläisen kirjanen on oiva johdatus barokkimusiikin ymmärtämiseen ja historiatietoisen lähestymistavan problematiikkaan. Kuudentoista kirjoittajan teksteistä koottu Vanhan musiikin liike Suomessa on puolestaan laaja kronikka suomalaisen vanhan musiikin esittämisen lähihistoriasta. Aihe on jaettu kirjan artikkeleissa eri soittimien, vokaalimusiikin, sekä historiallisen tanssin, yhtyeiden, orkesterien ja festivaalien pienhistoriikkeihin. Yhtenäisen kokonaiskuvan sijaan saadaan moniääninen mosaiikki.

Barokkioboisti ja tutkija Geoffrey Burgess pani muutama vuosi sitten merkille, miten vanhan musiikin pioneerien eläköityminen tai siirtyminen manan majoille on synnyttänyt tarpeen noin 1960-luvulla käynnistyneen kehityskulun uuteen kirjalliseen tallentamiseen. Tutkielmia musiikin historiallisesta herätysliikkeestä on ilmestynyt 1980-luvulta lähtien, ja myös Suomessa ilmiötä on tarkasteltu laajemmin kuin Sibelius-Akatemian julkaiseman kirjan lähteistä voisi päätellä.

Tällaisissa teoksissa painottuvat muistelmat, haastattelut sekä valikoidut medialainaukset. Historiaa kirjoittavat sitä tehneet, mikä tuo kerrontaan omakohtaisuutta, mutta ei aina tarpeellista etäisyyttä. Muusikoiden näkökulma on silti tervetullut, vaikka osan nimien luetteloista olisi voinut muotoilla matrikkeleiksi ja äänilevymaininnoista kattavaksi diskografiaksi.

Vanhan musiikin esittämisellä on Suomessa yli satavuotinen historia, mutta tässä kirjassa se on rajattu ns. HIP-vaiheeseen (Historically informed performance), jonka kirjan toimittanut Auli Särkiö-Pitkänen suomentaa esipuheessaan ”musiikin esittämiseksi sen syntyajankohdan konteksti huomioiden”. Kirjassa vilahtaa myös varhaisempi iskusana ”autenttinen”, jota on sittemmin pidetty epäkorrektina. ”Historiallisesti informoidun” voisi ymmärtää laajasti, mutta käytännössä se on merkinnyt periodisoittimia ja menneisyyden empiristisesti todennettuja esityskäytäntöjä.

Viulisti Petri Tapio Mattson katsookin, että HIP-liikkeessä tulisi ottaa seuraava askel. Suuntaa on näytetty alan kirjallisuudessa jo jonkin aikaa, esimerkkinä vaikka Bruce Haynesin The End of Early Music (2007).

Suurin osa kirjasta käy läpi historiallisten instrumenttien kotimaista historiaa, joka esimerkiksi nokkahuilun tai cembalon osalta ulottuu rajauksen taakse. Kaikki keskeiset muusikot, yhtyeet, festivaalit ja opintopolut tulevat varmaan mainituiksi. Pienistä puroista on kasvanut merkittävä kulttuuri-ilmiö, ja Suomessa on nykyisin varmaan enemmän barokkimuusikoita kuin barokkiaikana.

 

Kapinaliikkeestä mainstreamiin

Esipuheessa vanhan musiikin nousu on hahmotettu kapinaksi ”instituutioiden jäykkää valtaa ja vanhentuneita sääntöjä” vastaan. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin liike on paljolti sulautunut mainstreamiin, tullut kiinteäksi osaksi oppiainevalikoimaa, institutionaalistunut ja päässyt osalliseksi valtionosuuksista. Olisi sääli ajatella, että HIP-liike olisi tullut valmiiksi.

Vanhan musiikin liike Suomessa -kirja pyrkii pitämään uudisraivauksen liekkiä elossa, mutta katsoo epätietoisena tulevaisuuteen. Kirjoittajien joukko on asiaansa paneutunut, mutta tyyli vaihtelee leppoisista muisteloista Erkki Tuppuraisen varmaan tietokirjatekstiin. Markus Sarantola julistaa artikkelinsa päätteeksi, että ”vanha musiikki on ajattelutapa”. Jotta se olisi aidosti historiallinen ajattelutapa, tarvittaisiin perusteellisempia historiatieteellisiä menetelmiä ja tutkimuskirjallisuuden tukea.

Antti Häyrynen

 

Edellinen artikkeliKantaesitykset helmikuussa 2024
Seuraava artikkeliKlaveristeille kavereita – yhteissoittoa kaikkien ehdoilla