Boris Sirpo ratsastaa jälleen

 

Tiina-Maija Lehtonen & Laila Tarpila: Tutkimaton Boris Sirpo & Viipurin musiikin menestystarina. Siltala 2022, 208 s.

Boris Sirpon ja Viipurin musiikkiopiston taival on kerrottu eri yhteyksissä moneen kertaan, mutta ei vielä näin näyttävästi kuvitettuna. Mitenkään tutkimaton Sirpo ei ole, vaikka Tiina-Maija Lehtosen ja Laila Tarpilan kirjan otsikko sellaista väittääkin. Hekin kertovat Viipurin musiikin menestystarinaa paljolti haastattelujen ja muistelmien kautta, joista on syntynyt enemmän myyttinen kuin historiallinen sankaritaru.

Menestyksekäs Viipurin musiikin kehitys toki oli, mutta sen juuret ulottuivat 1400-luvulle asti ja siihen vaikuttivat yksittäisiä henkilöitä syvemmin kaupungin erityispiirteet, monikansallinen väestörakenne ja kansainvälinen ilmapiiri. Lehtosen ja Tarpilan kirja perustuu YLE:n nettisivuilla julkaistuun juttusarjaan, jonka seuraajille painettu kirja on tervetullut. Nettiteksteillä on valttinaan tuoreus ja editoituna niistä syntyy elävä, mutta hajanainen kokonaisuus.

Nuori armenialainen viulisti Boris Wolfson, joka myöhemmin vaihtoi nimensä muotoon Boris Sirpo. © LEWIS & CLARK SPECIAL COLLECTIONS AND ARCHIVES

Boris Sirpo, alun perin Wolfson, sitten Sirob ja lopulta Sirpo, on hämärän alkuperänsä ja vahvan persoonansa ansiosta kiehtova hahmo. Hän oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa perustaessaan vuonna 1918 Viipurin musiikkiopiston sotien runtelemaan kaupunkiin. Osakeyhtiömuotoisen opiston ohjenuoraksi tuli vahva panostus musiikin esittämiseen sekä itäisten konservatorioiden mukainen tiukka koulutus. Karjalaisille tällainen äkseeraus sopi, mutta muualla se saattoi johtaa ahdistavaan puurtamiseen.

Sirpo ei vastannut yksin viipurilaisesta musiikkimenestyksestä ja Lehtonen ja Tarpila nostavat hänen rinnalleen mm. kanttori- ja lukkarikoulun 1893 perustaneen Emil Sivorin, kanttori Oskari Tillin, Karjala-lehden toimituskuntaa, sekä oikeutetusti opiston opettajapersoonia. Laaja henkilögalleria ja erilliset episodit eivät kaikki valaise pääasiaa, joka vaatisi kirjan otsikon viittaamaa historiantutkimuksellista otetta.

Kirjassa tulee kerratuksi myös Heimo Haiton tarina, jossa 9-vuotias poika luovutettiin yksinoikeudella Sirpon koulutettavaksi. Sirpo keskittyi opistokriisien jälkeen Haiton valmennukseen ja lopputuloksena oli ilmiömäinen viulutaiteilija, joka voitti 14-vuotiaana Paganini-kilpailun Lontoossa. Kasvatuksellisesti kokeilu ei ollut yhtä onnistunut.

Greta ja Boris Sirpo poseeraavat kasvattipoikansa Heimo Haiton kanssa 1953.

Sirpo johti Viipurin musiikkiopistoa sen suurimpana osakkaana itsevaltaisesti. Kun pitkään kytenyt konflikti opettajakunnan kanssa leimahti vuonna 1938, hän ja johtokunta antoivat kylmästi potkut 23:lle opettajalle. Viipurilaiset eivät toimintaa hyväksyneet, mikä joudutti Sirpon lähtöä Suomesta markkinoimaan Haittoa Yhdysvaltoihin. Sirpo pettyi kuitenkin myös amerikkalaiseen ”superdemokratiaan” ja hänet valittiin uudelleen vuonna 1964 nyt Lahdessa toimivan musiikkiopiston johtajaksi. Paikan päällä vierailtuaan hän vetäytyi tehtävästä vedoten terveyteensä.

Reijo Pajamon Musiikin juhlaa Wiipuris (2018) tarjosi aiheeseen pidemmän perspektiivin, mutta kaupungin musiikin historia kaipaa yhä kunnollista analyysiä ja johtopäätöksiä. Viipurissa asioita tehtiin toisin kuin muualla ja sitä ei pääkaupungissa aina katsottu hyvällä. Ehkä siitä voisi oppia, ettei edes pienessä maassa tarvitse taiteellisia pyrkimyksiä sitoa yhteen ainoana ja oikeana pidettyyn ihanteeseen.

Antti Häyrynen

 

Edellinen artikkeliTarkiaisen Oma huone virtaa sanoja ja värejä
Seuraava artikkeliViktor Ullmann